Mainos

Ahmedin traumaattinen matka Suomeen: Viikko pimeässä rekassa tuntui vuodelta

27-vuotias Ahmed perheineen joutui pakenemaan Irakista vuosi sitten, koska mafia uhkasi tappaa koko perheen.

Ahmedin elämä muuttui yhtenä tavallisena työaamuna. Kadulta kuului tavalliseen tapaan ammuskelua. 

– Isäni oli hävittäjälentäjänä armeijassa. Hän lähti töihin, ja hetkeä myöhemmin ammuskelu alkoi. Ovikello soi ja lapsuudenystäväni tulivat hakemaan minua. He kertoivat, että isäni on ammuttu.

Ahmed meni paikalle nähden isänsä kadulla verisenä. Hän vei isän sairaalaan, mutta lääkäri totesi tämän kuolleeksi. 

– Mafia tappoi hänet, koska hän teki töitä valtiolle.

– Tämän jälkeen mafia lähetti meille kirjeen, jossa he uhkasivat tappaa meidät kaikki, jos emme lähde maasta. Otimme mukaan vain tärkeimmät, rakkaimmat ja arvokkaimmat esineet, jotka saimme mahtumaan henkilöautoon.

Ahmedin mukaan he eivät voineet pakata mitään muuta, koska heitä tarkkailtiin. He joutuivat jättämään kaiken lapsuudenkotiinsa. 

Rahat riittivät vain yhteen matkaan

Ensin perhe pakeni isoisän taloon, kauas kotikaupungistaan.

– Äitini möi korujaan, ja saimme kasaan rahat pakomatkaan – mutta vain minulle. Äitini ja veljeni jäivät isoisän taloon odottelemaan. He eivät uskaltaneet poistua ulos talosta koko aikana: kolme kuukautta he olivat siellä, jottei mafia saisi selville heidän olinpaikkaansa. Sitä tekee mitä vaan, jotta voi säästää henkensä. Mitä vaan.

Ahmed lähti ensimmäisenä matkaan. Hän otti yhteyttä ihmiseen, joka järjesteli pakomatkoja. Tämä neuvoi Ahmedia lentämään Turkkiin, jossa yhteyshenkilö odottaisi häntä portilla. Ahmedia epäilytti. Hän ei tuntenut Turkista ketään. Hän ei myöskään tiennyt, mihin maahan haluaisi. 

– Yhteyshenkilöni suositteli minulle Suomea. Hän sanoi, että se on paras maa turvapaikanhakijalle. Hän neuvoi: kun pääset Suomeen, mene suoraan poliisin luo. 

Painajaismainen rekkakyyti

Ahmedin mukaan hän lähti Turkista rekan kyytiin tietämättä, kuinka kauan matka Suomeen kestää. Vaihtoehtoja ei ollut; jos Ahmed palaisi Irakiin, hän kuolisi varmasti. Rekkakyydissä hänen olisi mahdollista pysyä hengissä. 

– Minun piti pysyä koko ajan rekassa, sain vain kerran poistua sieltä. Ääntä ei saanut pitää. 

Rekassa oli pimeää ja Ahmed sai mukaansa vain vettä ja keksejä. Vessaa ei ollut. 

Hän ei osaa tarkalleen sanoa, kuinka kauan matka kesti. Ehkä viikon? Hän oli rekan perävaunun sisällä pimeässä ja kuuli ainoastaan muiden rekkojen ääniä. Oliko rekassa ehkä muitakin ihmisiä? Sitä hän ei tiennyt. 

– Pelkäsin, koska en tiennyt mitä tapahtuu ja mietin vain minne joudun. Pääsenkö edes Eurooppaan?

Suomen lipusta tiesin olevani perillä

Ahmedista tuntui, että matka kesti kokonaisen vuoden. 

– Olin kauhuissani koko matkan ja pelkäsin henkeni edestä joka hetki. Lopulta ovi aukesi ja olin todella huonossa kunnossa. Olimme rekkaparkissa ja minun käskettiin peseytymään ja vaihtamaan vaatteet, koska näytin niin huonolta.

Kun hän tuli suihkusta, oli parkkipaikalla pieni auto. Kuskin kerrottiin ajavan hänet Suomeen. Kuski ei pukahtanut matkalla sanaakaan. Parinkymmenen tunnin matkan jälkeen kuski näytti Ahmedille Suomen lippua – siitä hän tiesi olevansa perillä. 

Elämäni Suomessa odottelua

Ahmed kertoo, että Pasilan poliisin haastatteli häntä pitkään kysellen matkasta ja kotimaasta. Hänet vietiin sen jälkeen asunnolle, jossa oli neljän hengen huoneita. 

– Olin vielä päästäni sekaisin, koska kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Olin huolissani perheestäni, koska en tiennyt, mitä äidilleni ja veljelleni oli tapahtunut. 

Seuraavat kolme kuukautta Ahmed vietti vastaanottokeskuksessa, jossa oli eri maista tulleita ihmisiä. Siellä tarjottiin suomalaista ruokaa. Ahmed ei ollut tottunut syömään sellaista, ja aluksi ruokailu tuottikin hankaluuksia. Mies myös kärsi, kun ei päässyt heti töihin. 

– Olin tottunut tekemään aina töitä. Kulutimme aikaa urheilemalla ja lukemalla.  Päässäni pyöri koko ajan, että saanko jäädä maahan vai en? Minulle sanottiin, että päätöstä joutuu odottamaan puoli vuotta.

– Kärsin suunnattomasti odottelusta ja joutilaana olosta. Emme saaneet tehdä töitä. Sitten sain tietää, että veljeni ja äitini ovat tulleet myös Suomeen. Oloni parani, kun näin perheeni elossa. Monen perheellisen ystäväni perhe oli jäänyt Irakiin ja heillä oli vielä vaikeampaa. Onneksi en ollut naimisissa.

Ahmedin mukaan heidät siirrettiin seuraavaksi asumaan pieneen kylään kerrostaloon, jossa he pystyivät kokata tuttua arabialaista ruokaa yhdessä.

– En viihtynyt pienessä kylässä, ja ystäväni pyysi minua muuttamaan asuntoonsa Helsinkiin.

Puolen vuoden kuluttua Ahmed sai vihdoin työluvan.

Tarvitsen töitä – ihan mitä tahansa

Ahmed kertoo ehtineensä tehdä töitä Irakissa lapsesta saakka – jo viisitoista vuotta. Suomessa työnhaku tökki, koska hän ei osannut kieltä. Lopulta paikka aukesi pakettilähettiläänä, jossa pärjäsi ilman kielitaitoa. 

– Palkkani oli 250 euroa.  Minut palkannut henkilö ihmetteli, miksi teet töitä, kun saat saman rahan sosiaalitoimistosta. Minä sanoin haluavani tehdä töitä, koska en kestä joutenoloa. 

Ahmed kertoo joutuneensa muuttamaan taas muutaman kuukauden kuluttua ja jättämään työnsä.

– Sain viimein tämän vuoden tammikuussa päätöksen, että saan jäädä Suomeen.  Sen jälkeen olen saanut apua kotoutumisessa ja elokuussa aloitan vuoden kestävän kielikurssin yliopistossa.

Elimme tavallista hyvä elämää

Ahmed kertoo eläneensä Irakissa normaalia perhe-elämää vanhempiensa ja veljensä kanssa lapsuudenkodissaan.

Hän on valmistunut psykologian laitokselta yliopistosta. Oman alan töitä ei kuitenkaan auennut, koska psykologia ei ole arvostettua Irakissa. Ahmed työskenteli kotimaassaan internetyrityksen myyntiosastolla, jossa hän ehti olla neljä vuotta. Iltaisin hän auttoi veljensä kanssa äitiään, jonka terveys ei ole hyvä. 

– Veljeni on kampaaja. Viikonlopppuisin tapasin ystäviäni ja urheilin. Elin normaalia elämää. Illalla meillä oli ulkonaliikkumiskielto kymmenen jälkeen, Ahmed muistelee entistä elämäänsä. 

Kaipaan kaikkea entisessä elämässäni

Ahmed kertoo vasta vuosi tänne tulonsa jälkeen tajunneensa menettäneensä kaiken pysyvästi.

– Kaipaan kaikkea Irakissa: ystäviäni, työtäni, kotiani ja kulttuuriani. Mutta olen päättänyt, että nyt tämän surkuttelun on loputtava ja alan rakentamaan tosissani elämääni Suomessa.

Hän kertoo yhä näkevänsä painajaisia. Välillä hän herää peloissaan. Unessa hän on Irakissa ja herättyään hän tajuaa olevansa Suomessa. 

– Isäni ampuminen tulee uniini ja tajuan hänen olevan kuollut. Toivon ja uskon, että joskus voin unohtaa kokemani kauheudet.

Toiveissa olisi oppia suomen kieli kunnolla. Siten voisi tutustua ihmisiin ja saada kunnollisen työpaikan. 

– Olen alkanut tuntea oloni turvalliseksi ja viihdyn koko ajan täällä paremmin kuten myös äitini ja veljeni.

Ahmed puhuu haastattelun aikana moneen otteeseen pitkään ja haaveilevasti siitä, miten hän haluaa tehdä töitä – ihan mitä tahansa. Koska hän on työläinen.

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.