Mainos

Anoreksiaa sairastanut Silja: Hengenvaarassakin kilpaillaan laihimman tittelistä

Kokovuorokautiselle syömishäiriöosastolle joutuvat vaikeimmat tapaukset. He, joilta syömishäiriö uhkaa viedä hengen. 

Siljan* anoreksia alkoi oireilla yläasteella. Hän oli kuitenkin ollut aina pienikokoinen, joten kukaan ei huomannut suuria muutoksia hänen painossaan. 

Yliopisto-opintojen alkaessa Siljan sairaus paheni: paino putosi edelleen ja elämä pyöri ruuan sekä liikunnan ympärillä.

– Silloinen avomieheni painosti minua ottamaan yhteyttä Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiöön. Itse en ollut sitä mieltä, että minulla oli ongelma. YTHS:llä saamani hoito oli lähinnä sellaista, että kerran viikossa terveydenhoitaja näytti minulle ruokaympyrää ja kertoi, miten minun pitäisi syödä.

Hoito ei auttanut Siljaa, ja hänen painonsa jatkoi putoamistaan.

– Menin aika nopeasti huonoon kuntoon. Sain lähetteen syömishäiriöklinikalle noin puoli vuotta sen jälkeen, kun olin aloittanut käynnit YTHS:llä. Sain ajan kahden kuukauden päähän. Se oli käsittämätöntä, sillä olin silloin erittäin laiha.

Tilanne meni kuitenkin niin huonoksi, että Silja ohjattiin päivystyksen kautta osastolle. Hänelle annettiin mahdollisuus: joko pakkohoito tai kokovuorokautinen syömishäiriöosasto.

– En todellakaan halunnut mennä sinne, mutta oli pakko. Osastolle pääseminen oli lopulta helpotus, koska olin todella loppu silloin. Hulluinta on se, että minun piti mennä todella huonoon kuntoon, ennen kuin sain apua. On kamalaa, että ihmisen fyysinen kunto on pääasiallinen mittari hoitoon pääsemisessä, Silja sanoo.

Ruokailu stressasi ja ahdisti

Silja kertoo, että osastolla heille tarjottiin aamupala, välipala, lounas, päivällinen ja iltapala. Ruoka rytmitti päivää.

– Alkuajasta olin täynnä lääkkeitä. Sain paljon rauhoittavia, joten en muista paljoa niistä hetkistä. Niitä annettiin, koska olin todella levoton. Huusin, itkin ja sain paniikkikohtauksia, Silja kertoo.

Vaikka Silja kritisoi lääkkeiden suurta määrää, hän on myös sitä mieltä, että niistä sai apua – varsinkin valvottuihin ruokailuhetkiin.

Osastolla ruokailua koskee yksi sääntö: kaikki ruoka täytyy syödä lautaselta.

– Ruokailu oli aluksi hirveän stressaava tilanne, eikä siitä olisi tullut mitään ilman lääkkeitä. Moni itkee ja syö. Ruokaa piilotellaan ja maitoa kaadetaan kukkaruukkuihin. Se on aika omituista meininkiä, kun nyt miettii.

Ruokailua seurasi yhteinen lepohetki, jonka aikana varmistettiin, ettei kukaan mennyt oksentamaan, tai yrittänyt muutoin saada juuri syötyä ruokaa ulos kropastaan.

Kalorinkuvat vilisivät monien silmissä.

– Aika monella voi olla tosi ahdistunut olo ruokailun jälkeen, joten hoitajat ovat lepohetken ajan vieressä, jotta heille voisi puhua ahdistuksestaan.

Ruoka aiheutti myös pieniä konflikteja potilaiden välillä.

– Jos jonkun muun näkee fuskaavan, mennään siitä herkästi kertomaan. Siellä on niin ristiriitaisia tunteita: tavallaan kilpailu laihimman tittelistä on kova, mutta samalla moni myös haluaisi parantua, Silja kertoo.

Todellisuus hämärtyy

Tiivis osasto ja muut syömishäiriöiset saavat todellisuuden hämärtymään.

– Kun samassa tilassa on niin paljon muitakin sairaita ihmisiä, niin siinä hämärtyy jotenkin se, että mikä on normaalia ja mikä ei. Aluksi kaikki oli myös todella rajattua, eikä osastolla oleminen vastannut millään tavalla normaalia elämää.

– En saanut aluksi harrastaa liikuntaa ollenkaan, en saanut mennä ulos. Kun vointini koheni, sain ulkoiluluvan. Kävin ulkoilemassa päivittäin 15-30 minuuttia, Silja muistelee.

Silja kertoo huoneiden vessojen olevan lukossa päivällä. Ruokailun jälkeen yleiset vessat olivat puolesta tunnista tuntiin lukossa.

– Niin tehtiin, ettei kukaan olisi mennyt oksentamaan. Muuten yleiset vessat olivat auki, että kyllä siellä ihan sai käydä rauhassa vessassa, Silja nauraa.

Osaston huoneissa asutaan kahdestaan. Siljan mukaan kämppäkaverit alkoivat ahdistaa häntä pidemmän päälle.

– Koin ahdistavana varsinkin sen, että kun olet ollut osastolla pidempään ja painoa on jo tullut lisää ja sitten saat uuden tosi, tosi laihan kämppäkaverin. Toisaalta, siihenkin pitää tottua. Aina on olemassa joku laihempi, joka on huonommassa kunnossa.

Moni jää osastokierteeseen

Silja vietti useamman kuukauden osastolla. Viikkotavoite painonnousulle oli ollut puolesta kilosta kiloon.

Kun painoa oli kertynyt tarpeeksi, Silja sai lähteä kokeilemaan elämää kotona. Anoreksia oli tehnyt tehtävänsä naisen kropalle.

– Anoreksian seurauksena luustoni on heikentynyt ja hormonitoimintani on vieläkin sekaisin.

Osastolta lähtiessä on vaikeaa pitää paino samoissa mitoissa. Niin kävi myös Siljalle. Kuukauden jälkeen Silja oli laihtunut jälleen niin paljon, että hän meni uudestaan kokovuorokautiselle osastolle.

– Kokovuorokautinen osasto oli vasta alku, hoitoa fyysiselle puolelle. On tosi yleistä, että sinne palataan takaisin. Osastolla oleminenhan on pakkosyöttämistä, minullekin tuli neljässä kuukaudessa 15 kiloa lisää. Eihän sinun mielesi ehdi siihen mukaan, eikä psyykeesi kestä.

Päiväosasto oli kevyempi versio

Kokovuorokautisella osastolla olemisen jälkeen Silja oli lyhyitä aikoja päiväosastolla. Päiväosastolla olemista hän kuvaa kevyemmäksi, koska potilaat eivät ole niin huonossa kunnossa.

– Siellä ollaan aamukahdeksasta viiteen. Sinä aikana tarjoillaan kaikki päivän ateriat iltapalaa lukuun ottamatta. Siellä on myös keskustelu- ja ehkä joku fysioterapiaryhmä, Silja muistelee.

Osastojen jälkeen Silja on käynyt psykoterapiassa, jossa hänen mukaansa on tehty suurin – eli henkinen – työ.

Tällä hetkellä Siljan psykoterapian jatko on kuitenkin vaakalaudalla. Hän käy yksityisellä psykoterapeutilla, ja Kela hylkäsi hänen tukihakemuksensa.

– Psykiatrini on kirjoittanut lausunnon, jossa hän arvioi, että tarvitsen vielä kaksi vuotta terapiaa. Ei minulla opiskelijana ole varaa käydä terapiassa ilman avustusta, Silja pohtii.

Anoreksia ei ole päästänyt otettaan Siljasta, mutta se ei myöskään enää hallitse hänen elämäänsä.

– Minusta tuntuu vieläkin, että haluaisin laihduttaa. Tiedän kuitenkin, etten voi tehdä sitä, jos haluan elää. Jotkut sanovat toipuneensa kokonaan, mutta minä en koe sellaista. Minulla on vielä työtä tehtävänä.

*Haastateltavan nimi muutettu

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.