Mainos

Arto, 50, joi kirkasta viinaa kuusi pulloa päivässä – puhelu ystävälle pelasti hengen

Arto Pasanen, 50, tietää, miltä tuntuu vetää kirkasta viinaa pullokaupalla päivässä. Pahimpina aikoina Leijonaa kului jopa tusinan verran. Kaiken tämän jälkeen hän on saanut päihteistä itselleen ammatin.

Ikkunasta näkyi Levitunturi. Pasanen mietti kaikkia niitä hyviä hetkiä, joita siellä oli koettu. Mielessä välähti myös muistoja, jotka liittyivät Riikonkoskeen; kuinka siellä oli touhuttu ja väsytetty taimenta.

Hän katseli ympärilleen metsäkämpässä. Katseli kaikkea sitä, missä näkyi hänen oma kädenjälkensä. Mutta mikään ei tuntunut miltään. Kaikki hyvä tuntui niin kaukaiselta.

Pasanen oli miettinyt kaiken valmiiksi. Tämä ei ollut päähänpisto, vaan hän oli harkinnut hengen riistämistä pitkään. Nyt hän oli ottanut valmiiksi kalastusverkot, joihin sotkeutuisi vesillä sillä tavalla, että se näyttäisi onnettomuudelta.

Mies oli kuitenkin elämänsä aikana saattanut hautaan monia kavereitaan. Noina hetkinä hän oli toivonut ainoastaan yhtä asiaa: olisi nyt edes soittanut ennen tekoaan.

Tämän takia hän päätti toimia toisin. Otti puhelimen käteen ja kertoi lapsuudenystävälleen, että kyllä Arto nyt joutaa pois, ei täällä ole enää mitään.

Pari pulloa Leijonaa aamupalalla

Tuosta hetkestä on nyt kolme vuotta. Kymmenien vuosien alkoholinkäyttö näkyi miehessä. Noina vuosina hän nukkui vain tunnin tai pari yössä ja touhotti koko ajan. Neljän aikaan aamulla hän nousi, laittoi aamupalaa ja teki drinkkejä – aina kirkkaasta viinasta ja appelsiinimehukatista.

Sitten hän herätti muut, ryyppyporukkansa. Aamupalan aikana viinaa meni Pasasella kaksi pulloa, iltaan mennessä tyhjiä pulloja oli kuusi, joskus kaksitoista. Henki ei lähtenyt, vaikka tutkijoiden mukaan olisi pitänyt.

– Olen siitä erikoinen juoppo, että söin aina vähintään kaksi kertaa päivässä.

Pasanen sanoo olleensa sosiaalinen juoppo; aina oli porukka, jonka kanssa juotiin ja touhuttiin. Ryyppyporukka kävi yhdessä kalassa, talvella laitettiin jääverkkoja, kelkkoja ja kunnostettiin kavereiden metsäkämppiä.

– Ryyppyporukat pitävät aina toisistaan huolta. Lupaukset pidetään ja huolestutaan, jos toista ei näy muutamaan päivään.

Mutta kyllä pahimpina hetkinä porukassakin oli yksin. Juominen hävetti niin, että toinen paukku piti ottaa ryyppyporukalta salaa.

Pahana päivänä ryyppäsi auton altaan

Alkoholisti on viimeinen, joka tajuaa juomisen olevan ongelma. Ongelma kielletään tai sitä vähätellään. Pasanenkin teki töitä ja oli mukana perustamassa kahta perhettä.

Töitä hän teki enimmäkseen rakennusalalla. Oli keikkatöitä, joiden jälkeen palkka taskussa sai jäädä pitkille vapaille. Ja juoda. Töissä hän oli selvänä; ainakin lähes koko ajan ja ehdottomasti portsarina toimiessaan. Mutta alkoholi on ovela, alkoholisti on ovela. Niin kauan, kun ihminen pystyy vaikka lainaamaan rahaa ystävilleen ja keksimään suuria selityksiä – joihin uskoo itsekin – niin kauan juominen on mahdollista.

– Pystyin suorittamaan töissä vaikeitakin laskusuorituksia. Mutta pakko myöntää; jos oli itsenäinen työmaa, vaikkapa seinämuuraus, niin kyllä siellä oli aamupullo erikseen ja päiväpullosta otettiin huikkaa aina vähän väliä.

Palkka tuli ja meni juomiseen. Huonoimpina hetkinä hän myi työkalunsa ja ryyppäsi autonsa.

Se kerta, kun alkoholi petti viimeisen kerran

Alkoholi on Pasaselle maistunut aina. Ensimmäinen kerran se kolahti 13-vuotiaana pojankoltiaisena. Kavereiden kanssa oli lähdetty pyöräretkelle, jonne yksi pojista oli napannut mukaan isän valmistamaa sahtia. Parin vuoden päästä Pasanen tajusi, että alkoholi oli hänen juttunsa. Hän oli jossakin hyvä.

– Alkoholin kanssa ihminen on sinut kaikkien huonojenkin asioiden kanssa. Se turruttaa normaalit estot. Ja vielä kun on ympärillä samanhenkistä sakkia, niin pakka on valmis.

Lapissa syntynyt ja varttunut Pasanen on ehtinyt nähdä Suomea vuosikymmenten aikana. Hän on asunut pääkaupunkiseudulla, Tampereella, Ylöjärvellä ja Kokkolassa. Aina on ollut myös oma asunto ryyppyasunnon lisäksi. Kulissit pitivät, mutta pullo ei jäänyt koskaan.

Ennen kuin sitten alkoholi petti viimeisen kerran. Antoi lupauksia, mutta ei lohtua. Ei sitä vapauttavaa kuolemaa.

Yksi puhelu pelasti hengen

Se viimeinen kerta oli syksyllä 2013. Silloin, kun hän oli katsellut Levitunturia ikkunasta ja päättänyt soittaa ystävälleen tehneensä päätöksen.

Arto Pasanen

Kittilästä kotoisin oleva 50-vuotias mies. Asuu nykyään Kemijärvellä.

Perheeseen kuuluu kaksi lasta, 12- ja 17-vuotiaat pojat.

Työskentelee nykyään oppisopimuksella päihdetyöntekijäksi ja mukana myös A-killan toiminnassa.

Harrastuksena – tai omien sanojensa mukaan elämäntapana – kalastus ja eräily. 

Lapsuudenystävä vastasi. Pyysi Pasasta lupaamaan: älä tee mitään itsellesi ennen aamua. Tulen silloin sinne. Pasanen lupasi. Ja koska siinä porukassa lupaukset pidetään, hän odotti aamuun.

Ja ystävä tuli. Poliisi ammatiltaan. Hän ilmoitti, että kokeillaan nyt vielä ammattilaisten apua, että se tie on vielä käymättä.

– Oli se mainio veto. Vieläkin olen kiitollinen kaikille, vaikka silloin ajattelin, että mitä pirua tässä tuli luvattua, että tämä kaikki voisi olla jo ohi.

Ystävä vei Pasasen Kittilässä päihdetyöntekijän luo, josta hänet kiirehdittiin Lapin päihdeklinikalle akuuttina ja itsetuhoisena tapauksena.

Hän muistaa, kuinka pääsi ensimmäistä kertaa ammattilaisten hoitoon. Kuinka häntä pidettiin ihmisenä, samanarvoisena kuin muutkin. Ei kierretty kaukaa nenää nyrpistäen.

Ensimmäiset hyvät ajatukset tulivat kuntoutuksessa kahden viikon jälkeen. Hän istui saunassa, oli puhdas.

– Muistin kukkaiskedon. Ja muistin nuotion rätinän ja nokipannukahvin tuoksun. Se oli aitoa, se oli havahduttavaa.

Hän vietti kuntoutuksessa vielä muutaman viikon. Oli helpottavaa olla turvallisessa paikassa, poissa seurasta, joka kannustaa ryyppäämiseen. Katkon jälkeen kuntoutus jatkui intervallijaksoilla.

Viiden hengen ryyppyporukasta on hengissä hänen lisäkseen vain yksi mies. Pasanen on parivaljakosta ainoa, joka on päässyt irti alkoholista. Kohtalokkaan illan jälkeen hän ei ole nauttinut pisaraakaan. 

Omat pojat, "hienointa maailmassa"

Nyt Pasanen on vuoden verran työskennellyt oppisopimuksella Kemijärven kaupungille tarkoituksenaan valmistua päihdetyöntekijäksi. Sen lisäksi hän on Pohjois-Lapin A-kilta ry:n varapuheenjohtaja. Hän jos kuka tietää, mitä alkoholisti käy läpi. Silti hän sanoo saavansa toiminnasta enemmän kuin mitä antaa.

– Siellä korostuu ryhmän eheyttävä vaikutus. Mikäs sen parempi meille retaleille kuin olla kaltaistemme joukossa. Siellä ei ole outoa, että on käyty aika alhaalla.

Elämä tuntuu muutenkin hymyilevän; kesällä hän ei ehdi lomia pitää, vaan ne säästetään syksyyn, hyvään kalastusaikaan. Ja lapset, 12- ja 17-vuotiaat pojat, ovat ”maailman hienoimpia asioita”.

Vaikka pahimpina hetkinä hän ei edes tuntenut olevansa isä.

– Nuorempi on säästynyt tältä, mutta vanhempi poika ottaa kortin kyllä konfliktin sattuessa esiin: että kyllähän sinäkin entisessä elämässä, Pasanen naurahtaa.

Ja nauraa onnellisena, että poikakin käyttää termiä entisessä elämässä.

Pasasen tarinasta kertoi ensimmäisenä muun muassa Aamulehti

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.