Mainos

Erikoisraportti: Vain venäjänkielinen kyltti paljastaa Porkkalan huvilan historian – "Pelkäsin täällä aina"

Hakkaa puita, pilko puita. Vain kellarikerrokseen maalattu lause muistuttaa täällä ajasta, jolloin Porkkalan Källvikissä oleva Janssonin suvun saari ja sen huvila olivat Neuvostoliiton hallussa.

Ihmisten mielissä muistot pysyvät lujemmin. Jessica Jansson syntyi vasta vuosi sen jälkeen, kun Porkkala oli jo luovutettu takaisin Suomelle. Silti perheen kesäpaikka tuo yhä mieleen suureksi osaksi pelkoja.

Pienen tytön mielikuvituksessa saaren kaivoon oli piilotettu venäläinen, kuollut kommodori. Eikä ahdistusta auttanut se, että hänen makuukammariaan oli aikanaan käytetty vankityrmänä.

– Isosiskoni kertoi myös tarinaa, jonka mukaan tänne rantautui keltainen vene, josta kaksi mustiin pitkiin palttoisiin pukeutunutta miestä tulivat luoksemme hakemaan vettä. Siskon kertomuksen mukaan toisella oli vain puolikas naama. No ei tietenkään ollut, mutta tarina oli pienen tytön mielestä järkyttävä.

Nyt muisto jo naurattaa, mutta toisin oli 60-luvulla. Porkkala oli palautettu vuonna 1956. Tuolloin saari oli vielä Jessican isoisän, Gösta Janssonin omistuksessa. Alue oli ollut 11 vuotta venäläisten hallussa, ja palautuksen jälkeen huvila oli kokenut kovia. Se kaikki oli liikaa Göstalle, joka lunasti saaren huviloineen takaisin, mutta antoi sen pojalleen, Jan-Magnus Janssonille. Meni kuitenkin muutama vuosi, ennen kuin Jan-Magnuskaan perheineen halusi palata kesäpaikalle.

Hyvästele kotisi – et ehkä tule enää näkemään sitä

Porkkalassa, kirkkonummelaisten saaristomaisemissa, kaikki muuttui kertaheitolla syyskuussa 1944. Suomi solmi rauhan, mutta kansalle tuli yllätyksenä ja järkytyksenä se, että samalla oli sovittu Porkkalan vuokraamisesta Neuvostoliitolle, viideksikymmeneksi vuodeksi.

Porkkalalaiset saivat kymmenen päivää aikaa lähteä. Kotien tyhjentämisessäkin olisi ollut jo riittävästi työtä, mutta sattui olemaan sadonkorjuuaika, ja kallisarvoiset perunat ja vilja oli myös kerättävä talteen. Alueen asukkaat hyvästelivät kotinsa. Sillä ajatuksella, että osa ei enää koskaan tulisi näkemään Porkkalaa.

– Isoisäni ja isoäitini veivät huvilalta kaikki huonekalut pois, veneellä lähimpään rantaan ja sieltä hevosvaunuilla eteenpäin, Jessica kertoo saaren evakuoinnista.

Kun koko Porkkalan alue oli raivattu tyhjäksi suomalaisten omaisuudesta, rajattiin se kilometrin levyisellä suoja-alueella.

Vain tykinkantama Helsingistä

Neuvostoliitolla oli monta syytä haluta juuri Porkkala itselleen; ensinnäkin se oli tarpeeksi lähellä – kirjaimellisesti tykinkantaman päässä – pääkaupunki Helsingistä, jotta tukikohta toimi pelotteena juuri rauhan aikaan astuneelle Suomelle. Uhka oli niin konkreettinen, että päättäjät jopa pohtivat pääkaupungin siirtoa muualle.

Lisäksi Porkkala oli strategisesti hyvällä paikalla, kun Neuvostoliitto halusi turvata meritien Itämereltä Pietariin, silloiseen Leningradiin.

Ehkä tärkein syy oli kuitenkin se, että suomalaiset ja saksalaiset olivat vuonna 1942 toteuttaneet miinasulun ja myöhemmin sukellusveneverkon Suomenlahden poikki, jotta punalaivasto voitaisiin sulkea pois Itämereltä. Tukikohta Porkkalasta, Suomenlahden kapeimmasta kohdasta varmisti sen, että laivaliikenne oli Neuvostoliitolle mieleistä.

Salainen junamatka – teräsluukut ikkunoissa

Suomalaisilla ei ollut yhteentoista vuoteen asiaa Porkkalaan. Jos junareitti kulki läpi vuokratun alueen, vedettiin junan ikkunoihin teräsluukut ennen kuin puksutettiin rajan yli. Reittiä nimitettiin ”maailman pisimmäksi rautatietunneliksi”, sillä suomalaiset eivät päässeet matkaltaan näkemään vilaukseltakaan, mitä neuvostotukikohdassa tapahtui.

Porkkalan alueella oli kaikkiaan noin 20 000 neuvostosotilasta. Heitä oli lähes yhtä paljon – kaksi kolmannesta – kuin mitä Suomen armeijan kenttävahvuus oli rauhaa tehtäessä.

Kun evakuoinnista oli kulunut lähes 11 vuotta, tapahtui jotain, mikä yllätti kaikki suomalaiset. Neuvostoliitto ilmoitti, että Porkkala palautettaisiin takaisin Suomelle. Sotilaat alkoivat vetäytyä sieltä tuhoten jäljessään lähes kaikki rakentamansa taisteluasemat.

Omaisuus saatiin takaisin, mutta "hirveässä kunnossa"

Muistoissa ja puheissa venäläiset jättivät paikan hirveään kuntoon; puhutaan ”ryssänsinisistä maaleista”, rikotuista taloista, varastetusta omaisuudesta.

Porkkalan historiaa paljon tutkinut Pekka Silvast kertoo, että venäläiset jättivät alueen ”omasta mielestään siistiin kuntoon”.

– Toki venäläisten siisteyskäsitys on – tai ainakin oli silloin – erilainen kuin suomalaisten. Porkkalassa näytti palautuksen aikaan samalta, miltä Virossa näytti 1990-luvun alussa.

Moni rakennus oli sisältä maalattu vaaleansiniseksi, koska venäläisten mielestä väri karkotti kärpäsiä. Rakennusten seiniä oli myös joko purettu tai rakennettu uusia tilalle. Mutta ryöstöretkien takana saattoivat hyvinkin olla venäläisten sijaan suomalaiset. Aluetta ei palautuksen jälkeen vartioitu, mikä herätti porkkalalaisissa katkeruutta.

– Saattoi olla, että asukkaan palatessa kotitaloonsa siellä oli parhaillaan suomalainen miesjoukko ryöstöpuuhissa purkamassa uunia, sotahistorioitsija Silvast kertoo.

Myös Janssoneiden kesähuvila oli kokenut kovia. Tuvan lattiasta puuttui puolet, kellaria oli käytetty sikalana ja puuvarastossa olivat vangit ahertaneet puutöissään. Jessican äiti on kertonut, kuinka kellari oli täynnä sianlantaa ja haisi kammottavalle. Laiturikin oli rikottu, mutta olivatko asialla olleet venäläiset vai suomalaiset, sitä ei kukaan tiedä.

Heidän saarensa oli hyvän näköyhteyden päässä lähellä olevasta venäläisten komentopaikasta. Kun venäläiset vielä raivasivat sieltä puita edestä, oli näköyhteys moitteeton. Ehkä siksikin heidän huvilansa kohtaloksi tuli tulla vankilaksi suomalaisille, jotka vahingossa sattuivat veneellä tai jäätä pitkin ylittämään kielletyn Porkkalan rajan.

porkkalanhuvila ej_2003
porkkalanhuvila ej_1931

Kekkonen keräsi pisteet palautuksesta

Porkkalan tukikohta kävi lopulta kalliiksi ja hankalaksi hoidettavaksi Neuvostoliitolle. Siitä ei lopulta ollut edes sotilaallista hyötyä, kun neuvostoarmeijalla oli paljon varusteluja Baltian maissa.

Suomen politiikassa puolestaan J.K. Paasikivi oli juuri jäämässä eläkkeelle, ja Urho Kekkonen nousemassa uudeksi presidentiksi.

– Pitihän Paasikivelle joku palkinto antaa, ja Kekkoselle myös jokin meriitti. Kun palautuksesta ilmoitettiin vuonna 1955, tehtiin se juuri silloisen pääministeri Kekkosen kautta, sotahistorioitsija Silvast kertoo. Venäläiset pitivät Kekkosesta, sillä hän osasi olla venäläisten kanssa kuten heidän kanssaan kuuluu olla, Silvast lisää.

Vaatekomerossa asui lintu

Vihdoin, tasan 60 vuotta sitten, 26. tammikuuta vuonna 1956, portit aukesivat jälleen. Portit aukaistiin kello 15, ja evakuoidut porkkalalaiset pääsivät pitkästä aikaa kotiseudulleen. Osa juoksi heti kotikonnuilleen, toiset kävivät kaikessa rauhassa tarkastamassa tiluksiaan.

Jessica Janssonin isovanhemmat palasivat myös katsomaan rakasta saartaan. Venäläisten jättämät jäljet olivat kuitenkin heille liikaa, eivätkä he koskaan palanneet, vaikka lunastivatkin paikkansa takaisin.

Kun sitten Jessican isä, muun muassa kauppa- ja teollisuusministerinä sekä myöhemmin Hufvudstadsbladetin päätoimittajana tunnetuksi tullut Jan-Magnus Jansson perheineen päätti palata kesiksi Porkkalaan, oli edessä paljon töitä. Lattia piti rakentaa uusiksi, saunakin oli purettu. Huvilan vaatekomerossa asusti koskelo. Tytöt saivat makuukammarikseen huoneen, jossa suomalaisvankeja oli vuokra-aikana pidetty.

Vanhemmilla oli myös vilkas mielikuvitus, ja he saattoivat kertoa kommodorin napin pihalta löytäneille tyttärilleen, että napin löytöpaikan vieressä olevaan kaivorakennukseen on piilotettu kuollut, venäläinen kommodori.

– Pelkäsin aina täällä. Pelkään edelleen. Lapsena en uskaltanut mennä edes taloa ympäri yksin, Jessica muistelee nyt. Hän oli nelivuotias, kun he palasivat kesäpaikalleen.

Jännittäviä olivat myös hetket, kun saareen 60-luvulla rantautui suomalaisia, jotka halusivat tulla katsomaan vanhaa vankilaansa. Sinne he menivät, tyttöjen makuukammariin, ja muistelivat venäläisten vankeina viettämäänsä aikaa.

Jessica on myöhemmin omien lastensa kanssa saanut viettää kesät saarella ilman lapsuuden mörköjä, sillä he rakensivat aikanaan sinne oman mökin. Huvilassa ei ole kukaan asunut Jan-Magnuksen kuoltua vuonna 2003.

Kauhutarinoista huolimatta saari oli Janssonin tyttärille – ja sen jälkeen myös heidän lapsilleen – kuin suuri seikkailu. Rannasta saattoi löytyä venäläisten kolikoita, nappeja sekä mielin määrin lasipurkkeja. Kerran Jessican omat pojat löysivät huvilan puuvajasta kaksi laatikollista panoksia, jotka armeija kävi hävittämässä.

Neuvostoajan merkkejä löytyy vain etsimällä

Porkkalan vuokra-ajan merkkejä on koko Porkkalan alueella näkyvillä enää vähän. Niitä ei meinaa löytää kuin tarkkaan etsimällä. Upinniemen varuskunta-alueella neuvostoajan jälkiä on paljon, mutta muualla voi nähdä lähinnä tuhotuista taisteluasemista jääneitä betonisia rakennelmia.

Alueella oli myös kaksi lentokenttää. Degerbyn kentällä on nykyään pienlentokenttä. Friggesbyn kentästä muistuttavat enää pellolla tönöttävät betoniset hangaarit, lentokonehallit.

Nyt Porkkalan saarella viettää kesiään jo Janssoneiden suvun viides sukupolvi. Uusilla sukupolvilla ei ole taakkanaan menneisyyttä, lapsuuden pelkoja eikä muistikuvia saareen palaavista vangeista. He haaveilevatkin huvilan remontoimista. Jos se toteutuu, saisi yksi harvoista säilyneistä vanhan Porkkalan ajan rakennuksista jälleen sisäänsä uutta elämää.  

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.