Mainos

Ilomantsin suurtaistelu päättyi 70 vuotta sitten – eversti Ehrnrooth sai potkut

Neuvostoarmeija yritti jatkosodan viimeistä suurta läpimurtoa Ilomantsissa tasan 70 vuotta sitten heinä-elokuun vaihteessa 1944.

Suunnitelmana oli edetä Torniojoelle saakka, panna Suomi polvilleen ja pakottaa maa antautumaan ehdoitta.

Ilomantsin korvessa suomalaissotilaat tekivät neuvostoliittolaisten suunnitelmista kuitenkin lopun.

Torjuntavoitto ja sitä seurannut neuvostojoukkojen motitus ja osin tuhoaminen helpottivat merkittävästi suomalaisten asemia tulevissa rauhanneuvotteluissa.

Raappana pani tuulemaan

Suomen armeija oli Ilomantsissa kenraalimajuri Erkki Raappanan johdolla voitokas. Ensin se pysäytti kahden neuvostodivisioonan etenemisen Möhkössä vain noin 25 kilometriä ennen kirkonkylää.

Sen jälkeen suomalaiset ryhtyivät määrätietoiseen ja osin uhkarohkeaan vastahyökkäykseen.

Päämajan Ilomantsiin määräämä kenraali Raappana tiedettiin reipasotteiseksi sotilaaksi. Hän oli näyttänyt jo taitonsa esimerkiksi heiman pohjoisempana Rukajärven suunnalla, josta Raappana tulikin pienen esikuntansa kanssa pikakomennuksella Ilomantsiin.

Vastahyökkäyksen aikana rintama oli usein lähes kaoottinen jatkuvasti muuttuneiden tilanteiden vuoksi. Raappana myös vaihtoi miehiä vastuullisiin tehtäviin, jos tulos ei miellyttänyt. Jopa eversti Gustaf Ehrnrooth sai Raappanalta potkut.

– Se oli ainoa kerta Ehrnroothin uralla kun hänen sotataitojaan epäiltiin näin perusteellisesti, kertoo Ilomantsin sotahistoriaan perin juurin paneutunut Viljo Vestman.

Eversti piti miesten puolta

Ernst Gustaf Waldemar Ehrnroothin (1898–1983) nuorempi veli oli myöhempi jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth (1905–2004), josta tuli suomalaisen sotilastaidon ikoni ja veteraanien etujen arvostettu ajaja.

Gustaf nimitettiin jatkosodan alussa 1941 Hämeen Ratsurykmentin HRR:n komentajaksi. Samalla hän yleni everstiksi.

Raappanan ja Ehrnroothin kina Ilomantsissa alkoi, kun Ehrnrooth ei jatkanut vastahyökkäystä Hattuvaarasta heti vihollisen irtauduttua.

– Raappana kiirehti jatkamaan, mutta Ehrnrooth vetosi etteivät miehet olleet saaneet syödä eikä huoltaa varusteitaan. Hän viivytti lähtöä kaksi tuntia, Vestman kuvaa tapahtumia.

"Ei olla mikään sorrsaparrvi"

Seuraava episodin sattui heti perään Polvikosken taistelussa. Perääntyvä vihollinen oli pureutunut hyviin asemiin joen vastarannalle ja Ehrnrooth epäröi ylitystä.

–Raappana vaati ankarasti, että joesta oli mentävä heti yli. Ehrnrooth pärryytti ärrävikaansa ja ilmoitti, että hänen miehensä eivät ole mikään sorsaparvi, Vestman hykertelee.

Paikalle hankittiin eversin vaatimuksesta ratsastava tykkipatteri, joka pehmitti vihollista kymmenen minuuttia ja sen jälkeen Ehrnroothin miehet hyökkäsivät yli.

Asia lienee jäänyt vaivaamaan Raappanaa ja kolmas välikohtaus oli jo liikaa.

– Elokuun 3. päivänä 1944 Raappana otti Ehrnroothilta komentajuuden pois ja määräsi HRR.n johtoon majuri Mauno Siraman.

Kenraalin ja everstin nokittelu oli Päämajan tiedossa. Mannerheim lienee ollut kuitenkin Ehrnroothin tukena ainakin henkisesti.

– Lähdeteoksissa mainitaan, että asia olisi vaivannut miesten välejä sodan loppuun asti, mutta Ehrnrooth sai lopulta maineensa takaisin.

"Oli se välttävä mies"

HRR:n joukoissa taistellut, nyt 92-vuotias joensuulainen veteraani Evert Penttinen puolustaa everstiään.

– Meille ratsumiehille se Raappana ei ollut kovin mieluinen, mutta välttävä mies se kuitenkin oli, Penttinen toteaa jo hymyssä suin ja iskee nortin palamaan.

Penttinen sanoo tavanneensa Ehrnroothin sodan jälkeen veteraanijuhlissa ja keskustelleensa hänen kanssaan Ilomantsin tapahtumista.

Kenraalin päätös erottaa eversti komentajan paikalta otettiin joukoisssa tyrmistyneinä vastaan.

– Mutta niinhän ne upseerit tekköö. Siinä korkeampi herra aina päättää mitä tehhään.

Raappana saavutti Päämajan asettamat tavoitteet Ilomantsissa viikkoa myöhemmin ja elokuun 13. päivänä 1944 hän palasi johtamaan Rukajärven taisteluita.

Ehrnrooth eteni sotilasuralla eläköitymiseensä saakka ja vuonna 1955 hänestä tuli kenraalimajuri.

Merijalkaväki hyytyi maastossa

Ilomantsin suurtaistelu käytiin noin 30 kilometriä kertaa 30 kilometriä suuruisella erämaisella alueella. Suomalaisten taktiikkana oli hyökkäysvaiheessa kaksipuoleinen saarrostus ja vihollisen motitus.

Raappanan käyttöön alistettiin suomalaisia joukkoja noin 13 000 miestä. 

Aluksi suomalaisia oli hieman enemmän kuin vihollisia, mutta myöhemmin neuvostojoukkoja oli noin kaksinkertainen määrä, kun avuksi tuli kolme merijalkaväkiprikaatia, panssariprikaati ja pioneeriprikaati.

Vestmanin mukaan apuvoimat eivät pystyneet oikein mihinkään, nekin olivat väsyneitä.

– Merijalkaväki ei soveltunut maasotaan. Veteraanit ovat kertoneet, että ne olivat aika helppoja maaleja, Vestman toteaa kylmästi.

Voitto – mutta kovalla hinnalla

Ryhmä Raappanan tappiot olivat kaatuneina, haavoittuneina, kadonneina ja sotavankeuteen joutuneina noin 2500 miestä. Heistä kaatuneita oli noin 400 miestä.

Neuvostojoukkojen arvioidut kokonaistappiot olivat 5500–7500 miestä. 

Taistelun loppuvaiheessa mottiin joutuneet divisioonat murtautuivat ulos tappioista välittämättä.

Suomalaiset onnistuivat tuhoamaan partiotoiminnalla merkittäviä neuvostojoukkojen huoltoyhteyksiä ja varastoja.

Vihollisen tykistön toiminta jäikin vaatimattomaksi suomalaisten tuhottua ison ammustäydennyksen.

Suomalaisten haltuun jäi taistelujen jälkeen Ilomantsissa kahden neuvostodivisioonan kalusto. 

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.