Mainos

Kolumni: Paavo Väyrysen tarina on poliittisen riitelyn historiaa

Nobel-palkittu Martti Ahtisaari paljasti helmikuussa, ettei hän ole antanut anteeksi Paavo Väyryselle vieläkään. Omaa puoluettaan perustavan Paavo Väyrysen ja Ahtisaaren välirikko johtaa 22 vuoden taakse eli v. 1994 presidentinvaaleihin, kirjoittaa MTV Uutisten politiikan päällikkö Timo Haapala. Julkaisemme Haapalan helmikuisen kolumnin uudelleen Väyrysen 70-vuotispäivänä 2. syyskuuta 2016.

***

Tästäkin asiasta Paavo Väyrysellä on oma totuutensa, mutta siihen, kuten moneen muuhunkaan Väyrysen totuuteen,  ei kannata yksinomaan luottaa. Väyrysen historia on riitelyn historiaa.

Varoitus jo etukäteen: tästä kolumnista tuli pitkä kuin nälkävuosi, mutta Väyrynen on sen ansainnut.

Eli sanottakoon suomeksi: tämän joutavanpäiväisen tuherruksen voi lukea, ellei ole parempaakaan tekemistä, muistinvirkistykseksi.

Väyrynen on nimittäin politiikan ihmesälli.

Väyrynen valittiin eduskuntaan jo 1970. Väyrynen oli silloin 23-vuotias.

Siitä on kauan, 46 vuotta, mutta siitä saakka Väyrysestä on puhuttu – ja paljon. Jos onkin ollut hetken Väyrys-hiljaisuus, tovin kuluttua Keminmaan taata on pompannut kuin korkki otsikoihin ja poliittisten tappeluiden häränsilmään.

Väyrysen tarina on suomalaisen poliittisen riitelyn historiaa.

Nyt Väyrynen on kahden viikon kuluessa siis perustamassa protestiksi oman puoluettaan, ajautunut julkiseen riitaan Nobel-palkitun presidentti  Martti Ahtisaaren kanssa ja suututtanut oman ex(?)-puolueensa keskustan, joka siirsi jopa kunniapuheenjohtajansa muotokuvan viime viikolla puoluetoimiston seinältä piiloon varastojen uumeniin.

Ahtisaari-riidasta ja sen syistä lisää tämän kirjoituksen lopussa.

********

Valtakunnan politiikan  portit aukesivat Väyryselle 60-luvun lopulla, kun hän piipahti hetken aikaa töissä tuon ajan ihmelaitteessa eli televisiossa. Lyhyellä toimittajapestillä Ylessä hän pääsi tekemään jutun tulevan vaalipiirinsä eli Lapin epäkohdista.

Samalla se oli eduskuntavaalimainos, ehdokas meni läpi ja loppu on historiaa.

Väyrynen nousi suoraan myös pääministeri Ahti Karjalaisen (kesk.) sihteeriksi ja 1972 hänet valittiin keskustan varapuheenjohtajaksi.

Valta kihahti nuorella poliitikolla päähän kuin kuohuviini.

Taudinkuvaa ei helpottanut, että Väyrynen junaili itsensä nopeasti tuon ajan Jumalan eli presidentti Urho Kaleva Kekkosen suosioon. Nyky-Suomessa on mahdoton ymmärtää Kekkosen merkitystä ja sitä, miten hänen valtansa ulottui ja valui poliittisten juoksupoikien myötä suomalaiseen sisä- ja ulkopolitiikkaan 50-luvun lopulta 80-luvun alkuun.

Ilman idänsuhteita Suomessa kukaan ei ollut mitään ja niistä vastasi Kekkonen, Väyrysen oppi-isä.

Kekkonen piti Väyrystä manttelinperijänään, tai näin ainakin Väyrynen itse on kertonut.

Väyrynen ui kuin kala vedessä Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n tahdittamassa kotiryssien maailmassa. Kekkonen opetti uskollista apulaistaan kuin Darth Sidious ja Darth Waderia Tähtien sota -elokuvasikermässä ja kertoi muun muassa, ettei käsiä sovi pitää taskussa, kun vastassa on korkeasti kunnioitettuja naapurimaan poliitikkoja.

Väyrysestä oli näet tullut ulkoministeri 1977.

********

Keskustapuolueen johtoon Väyrynen valittiin Turun puoluekokouksessa 1980. Samalla puoluesihteeriksi nousi Seppo Kääriäinen. Yhdessä parivaljakko aloitti ns. tahtopolitiikan aikakauden ja haastoi SDP:n hegemonian kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissakin asioissa.

Väyrynen syrjäytti puheenjohtajan paikalta Johannes Virolaisen (kesk.), joka sanoi tappionsa jälkeen legendaariset sanat, että kenttä on valinnan tehnyt, ”pulinat pois”.

Väyrynen ei ole vastaavaan henkiseen suuruuteen päässyt.

Päinvastoin. Kun Esko Aho valittiin keskustan johtoon 1990 Väyrysen luovuttua paikasta vapaaehtoisesti, Väyrynen piti nopeasti tapahtunutta suurena virheenä. Myöhemmin Väyrynen on lisännyt, että se onkin ollut ainoa kerta, kun hän koskaan on ylipäätään ollut väärässä.

1980-luvulla Väyrynen ajautui sovittamattomiin riitoihin SDP:n ja erityisesti sen legendaarisen puheenjohtajan, pitkäaikaisen pääministerin Kalevi Sorsan kanssa. Sorsan ja Väyrysen yhteinen hallitustaival oli jatkuvaa riitelyä kaikesta mahdollisesta.

Herrojen puhevälit olivat poikki ja tuskastunut Sorsa ilmoitti, ettei hän edes juttele Väyrysen kanssa, ellei paikalla ole julkista notaaria.

1987 Väyrysen ja Sorsan riitely oli sillä tasolla, että Väyrynen junaili Nokian pääjohtajan Kari Kairamon, kokoomuksen Ilkka Suomisen ja Rkp:n Christoffer Taxellin kanssa kohutun kassakaappisopimuksen, ettei kukaan allekirjoittajista lähde ilman Väyrysen lupaa SDP:n kanssa samaan hallitukseen.

Kun presidentti Mauno Koivisto kuuli sopimuksesta, hän suuttui Väyryselle perin pohjin, pyyhki sopimuksella pöytää ja istutti Harri Holkerin (kok.) pääministeriksi uuteen SDP:n ja kokoomuksen sinipunahallitukseen.

Oppositioon jätetty Väyrynen marssi lääkärille ja kysymys oli tärkeä: ”Voiko vitutukseen kuolla?”

********

70-luku oli keskustassa Kekkosen ja  Neuvostoliiton myötäilijöiden eli K-linjan aikaa.  Väyrynen taiteli ns. tohtorien taistelussa K-linjaa edustaneen Ahti Karjalaisen ja Kekkosen hyljeksimän Virolaisen välimaastossa, kun tohtorit kamppailivat puolueensa presidenttiehdokkuudesta.

Kuvaan kuuluu tietenkin, että Väyrynen piti itseään kumpaakin pätevämpänä. Hän näytti jo 1977 Kruununhaan kotinsa keittiössä Kekkosen kansliapäällikölle Juhani Perttuselle (kesk.) ja Seppo Kääriäiselle  esitystään puoluehallitukselle, että hän itse ryhtyy ehdokkaaksi.

– Revi tuo paperi, herrat neuvoivat 30-vuotiasta nuortamiestä.

Eli käytännössä jo 1977 Väyrynen pyrki ensimmäistä kertaa Suomen presidentiksi.

Vielä 80-luvulla Väyrynen uskoutui pitkäaikaiselle kansanedustajalle ja varapuhemiehelle Mikko Pesälälle (kesk.): ”Minä olen Jumalan valittu johtamaan Suomen kansaa.”

Väyrynen ja keskustan johto päätyivät presidenttitaistelussa lopulta Neuvostoliiton suosikin, umpijuopon Ahti Karjalaisen taakse. Peli oli likaistakin likaisempaa. Väyrynen vehkeili KGB:n kenraalin, kotiryssien aateliin kuuluneen Viktor Vladimirovin kanssa idänkauppaan vaikeuksia, joiden piti parantaa Karjalaisen mahdollisuuksia. Kun asia paljastui Jukka Tarkan kirjoittamissa Karjalaisen muistelmissa 1989, Väyrynen yritettiin saada jopa valtakunnanoikeuteen – turhaan.

Kaiken lisäksi peli oli täysin tarpeetonta, sillä kansansuosikki Mauno Koivisto valittiin ylivoimaisesti presidentiksi 1982.

Se oli Väyryselle yksi uran pahimmista iskuista.

Koivistolle yhteistyö touhukkaan Väyrysen kanssa oli yhtä tuskaa. Väyrynen pommitti presidenttiä kirjeillään kuin hylätty sulhanen. Koivisto puhisikin jossain välissä, että Väyrynen on poliitikko, joka jaksaa yllättää - muttei kuitenkaan yllätä.

*******

Keskusta palasi hallitusvaltaan Esko Ahon johdolla ”veret seisauttavan” vaalivoiton myötä 1991.

Väyrysestä tuli lamavuosien porvarihallituksen ulkoministeri – joksikin aikaa.

Hallitusohjelman muste oli tuskin kuivanut, kun Väyrynen alkoi pelata omaa peliään Ahon selän takana. Väyrynen yritti kaataa Ahon hallituksen ja tarjosi yhteistyön kättä mm. SDP:n silloiselle puheenjohtajalle Ulf Sundqvistille. Väyrynen selitti SDP:n johdolle ja presidentti Koivistolle, miten Aho on ”väsynyt” eikä jaksa hoitaa tehtäviään.

Pääministeriksi Väyrynen tarjosi, ketäpä muuta – itseään.

SDP nauroi Väyrysen pihalle, eikä hankkeesta tullut mitään.

Mutta arvata saattaa, että Väyrysen ja Ahon välit kylmenivät lopullisesti.

Samaan aikaan Suomi haki EY-jäsenyyttä ja maa valmistautui presidentinvaaleihin. Väyrynen päätti yhdistää molemmat hankkeet, otti ritolat hallituksesta ja testasi korvaamattomuuttaan.

Tulos oli nolo: Aho istutti ulkoministeriksi MTK:n puheenjohtajan Heikki Haaviston (kesk.)  Väyrysestä ei tullut presidenttiä ja Väyrysen masinoimasta eduskunnan viivytyskeskustelusta huolimatta Suomesta tuli EY:n, sittemmin EU:n ja euroalueenkin jäsen.

Kesällä 1994 Väyrynen tuli keskustan puoluekokoukseen Jyväskylään ja jakoi muovipussista EU-vastaisia rintanappeja.

Näky oli surullinen: Ehkä Väyrynen itse ei sitä tajunnut, mutta kaikille muille kävi kävi ensimmäistä kertaa selväksi, ettei Väyrystä kaivattu.

****

Ex-presidentti, Nobel-palkittu Martti Ahtisaari herätti huomiota, kun hän nyt 16. helmikuuta Poliitikan toimittajien lounaalla arvosteli Väyrystä jyrkästi ja arveli, että Väyrynen tekisi parhaan palveluksensa, jos vetäytyisi politiikasta kokonaan.

Moni Ahtisaaren lausuntoa ihmetellyt on unohtanut, mistä herrojen synkkääkin synkempi välirikko on saanut alkunsa.

Tietenkin 1994 presidentinvaaleista, joita pidetään yhä nykyhistorian likaisimmista vaalikamppailuista, loka lensi kaikilla tasoilla.

Väyrynen yritti kaataa YK-tehtävissä ansioituneen Ahtisaaren jo SDP:n esivaalissa, kun tämä lähti tavoittelemaan presidentin tehtävää ulkoministeriön valtiosihteerin paikalta.

Väyrynen toimitti SDP:n esivaaliin Kalevi Sorsalle Ahtisaarta mustamaalaavaa materiaalia mm. YK:n alaisen Wider-instituutin rahoitusepäselvyyksistä ja Ahtisaaren suurellisista elämäntavoista, joihin kuului esimerkiksi Namibiassa ollut henkilökohtainen kokki.

Sorsa ei tarjottuun likaämpäriin tarttunut, joten Väyrynen säästi suurlähettiläs Benjamin Bassinin keräämän materiaalin omaan kampanjaansa. Wider-epäilyt kuivuivat kasaan eikä mustamaalaus toiminut muutenkaan. Väyrynen jäi kisan kolmanneksi ja Ahtisaari löi toisella kierroksella Rkp:n ehdokkaan Elisabeth Rehnin.

Ahtisaari ei ole unohtanut. Jo vaalien jälkeen hän ilmoitti, että Väyrynen on ainoa suomalainen poliitikko, jonka kanssa hän ei koskaan tule vaihtamaan sanaakaan.

Omasta tappiostaan Väyrynen on syyttänyt vaali-illasta tähän saakka mediaa. Niinpä tietenkin.

*****

Hävittyjen presidentinvaalien jälkeen eduskunta valitsi Väyrysen – ironista kyllä – Suomen ensimmäisten europarlamentaarikkojen joukkoon.

Europarlamentissa Väyrynen herätti huomiota riitelemällä toisen keskustan euroedustajan, Olli Rehnin kanssa.

Väyrysen ja Rehnin riitely on jatkunut tähän päivään saakka. Ilmoittaessaan oman puolueensa perustamisesta, ”liberaalivoimia” edustava Rehn oli Väyrysen mukaan yksi syypää nykykeskustan pilaamiseen.

Väyrysen kritiikille liberaalivoimia kohtaan on naureskeltu eduskunnassa.

Keskustan puheenjohtajana Väyrynen esiintyi itse nimenomaan poliittisten, liberaalien keskiryhmien voimahahmona. Lopputulokseksi Väyrysen 1980 liberalismin lipunheilutuksesta jäi Liberaalisen kansanpuolueen (Lkp) sulauttaminen keskustaan ja koko puolueen kuolema.

Kansainvälisessä politiikassa vertauksen voi hakea Venäjän toteuttamasta Krimin miehityksestä.

*************

Lähimpänä himoitsemaansa presidentin paikkaa – joskaan ei lähelläkään – Väyrynen oli vuoden 1988 presidentinvaaleissa. Silloin hän nousi Mauno Koiviston jälkeen kakkoseksi, kun kokoomuksen ehdokas Harri Holkeri liimautui Koiviston kylkeen kampanjansa alusta alkaen.

Vuoden 1994 vaalien jälkeen Väyrynen alkoi olla keskustassakin epähenkilö, kunnes hän teki Fenix-linnun lailla nousun kotimaan politiikan kärkeen Matti Vanhasen (kesk.) II hallituksen ulkomaankauppa- ja kehitysministeriksi 2007.

Nimitys löi monet ällikällä. Sitä ei ymmärretä vieläkään. Miten se oli mahdollista?

Yhdeksi syyksi epäillään sitä, että Vanhanen hyväksyi Väyrysen, koska tämä uhkasi muussa tapauksessa perustaa oman puolueen – siis tehdä sen tempun, minkä Väyrynen nyt teki.

Ehkäpä Juha Sipilässä (kesk.) viimein oli miestä panemaan stoppi Väyrysen kiukutteluille ja uhkailuille.

Tiettävästi Väyrynen on uhannut oman puolueen perustamisella aikaisemminkin. Keskustassa puoluehajaannuksen pelko on ollut suuri siitä lähtien, kun Veikko Vennamojätti Maalaisliiton 1959 ja perusti SMP:n ja Perusuomalaisten edeltäjän Suomen Pientalonpoikien Puolueen.

Aikakausi on kuitenkin toinen ja joukot kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrysen takaa ovat huvenneet hupenemistaan.

Viime presidentinvaaleissa Väyrynen pelasti keskustan. Väyrystä ei suin surminkaan olisi valittu ehdokkaaksi, elleivät kaikki muut olisi kieltäytyneet. Vaaleissa Väyryselle ei ollut asiaa toiselle kierroksella, mutta tulos oli kunniallinen ja se loi pohjaa keskustan vaalivoitolle viime eduskuntavaaleissa.

Viime vaalien yhteydessä monille syntyi myös illusorinen kuva, että Väyrynen on politiikan huumorimiehiä.

Ei ole. Vuokko&Paavo -mukit olivat hupaisaa politiikan krääsää, mutta kepun päättävissä ytimissä on tiedetään yksi asia pomminvarmasti:

Paavo on Paavo – eikä ikinä muutu.

********

Oman puolueen perustamisella Väyrynen ylitti lopullisen rajan ja sai jopa kaiken nähneen puoluesihteerin Timo ”Pappa” Laanisen (kesk.) kauhistumaan. Enemmistöpäätökset ja demokraattiset menettelytavat eivät keskustan kunniapuheenjohtajalle ole sopineet, vaan yksi mies on aina ollut enemmän oikeassa kuin muut yhteensä.

Väyrynen on ollut ja varmasti on jatkossakin monessa asiassa oikeassa, mutta nykyisen kaltaiseen demokraattiseen järjestelmään minä-yksin-tiedän-kaiken -menetelmä ei oikein sovi. Vaalit, joissa Väyrysen linja tai Väyrynen itse eivät ole menestyneet, on järjestetty yleensä väärin. Vai muistaako joku muuta?

Oman Kansalaispuolueen perustaminen kertoo Väyrysen taipaleen muuttuvan entistä yksinäisemmäksi. Uransa aikana Väyrynen on suututtanut monet, nyt meni loputkin.

Väyrynen on vielä sankari yhdessä paikassa, nimittäin Keminmaan Keskustaseurassa. Vielä hetki sitten seurassa oli viisi jäsentä, nyt kahdeksan. Väyrynen on yhdistyksen puheenjohtaja. Sihteerinä toimii Mikko Lampela. Sattumoisin sama mies on myös Väyrysen omistaman Pohjanranta Oy:n toimitusjohtaja. Omasta yhdistyksestä Väyrystä ei eroteta, eikä keskusta erota yhdistystä, joten hauskaa seurattavaa riittää.

Loppujen lopuksi yksi asia kertoo Väyrysen nykyisestä asiasta enemmän kuin tuhat sanaa:

Ensimmäisen kauden kansanedustaja Katri Kulmuni (kesk.) löi viime vaaleissa Paavo Väyrysen kirkkaasti ja nousi Lapin vaalipiirin äänikuningattareksi.

Paavo ei ole enää kuningas.

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.