Mainos

Nainen ei saanut syömishäiriöönsä hoitoa – vältti veden juomista, jottei olisi näyttänyt lihavalta

Kristan syömishäiriö alkoi ala-asteella, kun kasvupyrähdyksen saanutta tyttöä kiusattiin hänen naisellisista muodoistaan. Krista pyysi vuosien ajan apua eri tahoilta, mutta kukaan ei tuntunut ottavan hänen syömishäiriötään vakavasti.

– Kiusaamisesta tulivat ensimmäiset syyllisyydentunnot syömisestä. Samaan aikaan kotiolot olivat huonot, eli mulla oli kotona ja koulussa paha olla, Krista kertoo.

Yläasteella Krista aloitti jatkuvan laihdutuskierteen. Hän alkoi syödä laihdutusvalmisteita.

– Silloin laihduinkin. Saatoin ostaa karkkipussin kaupasta, syödä kaksi karkkia ja heittää pussin roskiin, koska minulle tuli niin syyllinen olo.

Krista oli jojo-laihduttaja, kilot hyppivät edestakaisin. Kristasta ei koskaan tullut alipainoista, eikä kukaan huomannut hänen jojotteluaan. 

Samaan aikaan Krista alkoi olla entistä masentuneempi koulun ja kotiolojen takia. 

– Loppujen lopuksi minulla oli niin huono itsetunto, etten pystynyt juomaan linja-autossa vettä, koska ajattelin, että poskeni pullistuvat ja näytän lihavalta. Minun piti istua tietyllä tavalla penkissä, en voinut koskaan laittaa kantapäitä lattiaan. Niiden piti olla koholla, etteivät reiteni leviäisi penkissä ja olisin näyttänyt lihavalta, Krista muistelee.

– Opettelin myös eteenpäin nojaavan ryhdin, että solisluuni näkyisivät paremmin.

Ensimmäinen kerta suljetulla osastolla

Kun Krista masentui todella pahasti, lähetti koulukuraattori hänet psykologille.

– Puhuin jo silloin, että ulkonäkö ja ruoka vievät paljon aikaa ajatuksistani, ja että se on todellinen ongelma.

Psykologi ei kuitenkaan osannut lukea syömishäiriön merkkejä, vaan laittoi Kristan ajatukset murrosiän piikkiin – huono itsetunto kuului asiaan. 

– En hakenut enää apua, koska ajattelin, että enhän minä ole sairas. Kun minulle toitotettiin etten ole sairas, kasvoi mielessäni ajatus siitä, että minulla ei ole häiriintynyttä tapaa.

Kristalle määrättiin masennuslääkkeitä, jotka tekivät tilannetta ajatellen pahimman mahdollisen:  lääkkeet lihottivat Kristaa.

– Se oli niin kova romahdus pään sisällä, että jouduin suljetulle osastolle, Krista kertoo.

Krista sai olla viikonlopun yli kotonaan käymässä olevan potilaan huoneessa. Sunnuntaina hänen täytyi lähteä kotiin.

– Sanoin sielläkin, että tarvitsisin apua syömisongelmaani, mutta kaikki puhuivat vain masennuksestani. Kun lähdin osastolta, epikriisissäni luki, että henkilö kokee 90 prosentin ajatuksistaan koskevan ulkonäköään ja ruokaa, mutta mitään ei asian eteen tehty.

Stressistä seurasi limakalvontulehdus

Krista jatkoi terapiassa käymistä, mutta yhteistä säveltä terapeuttien kanssa ei tuntunut löytyvän.

– Oli vaikeaa löytää psykologia, jonka kanssa olisin saanut yhteyden. Kaikki aina vain nyökkäilivät, vaikka olisin halunnut vastauksia. Avasin haavat joka kerta uudestaan. Jossain vaiheessa lopetin terapiassa käymisen, koska en kokenut hyötyväni siitä mitenkään.

Yläasteen lopulla Krista oli niin stressaantunut, että hän sai mahaansa limakalvontulehduksen. Tulahdus on krooninen. 

Yläasteen lopulla kaikki ryhtyivät hakemaan seuraavaan opinahjoon. Kristalla ei ollut minkäänlaista ajatusta siitä, mitä hän haluaisi opiskella.

– Päädyin jostain ihmeen syystä hakemaan tarjoilijaksi. Silloin koko syömisasia räjähti käsiin. 

Krista järkyttyi ruokaan laitettavan sokerin ja rasvan määrästä, ja alkoi hamstrata ravitsemusoppaita. Hän opetteli ne lähes ulkoa.

– Koulussa meidän piti syödä kaikki kokkaamamme ruoka. Aluksi pystyin siihen, mutta pian aloin oksentaa koulussa melkein joka ruuan jälkeen. Välillä yritin olla syömättä, koska inhosin oksentamista, Krista sanoo.

Kotona Krista ei uskaltanut oksentaa, koska hän pelkäsi kiinni jäämistä ja sen seurauksia.

– Sitten oksensin lenkkipolulla ja muualla.

Kristan arki oli kovaa suunnittelua: missä hän voisi käydä ja mitä hän voisi syödä. Krista teki tarkat suunnitelmat siitä, mitä hän saisi minäkin päivänä syödä. Pienikin lipsuminen järkytti häntä.

– Kerran riitti Missä X-karkki. Söin yhden ja ajattelin, että se pieni karkki tartutti kaiken muun sinä päivänä syömäni ruuan. Siksi oksensin.

"Syömishäiriökaveri" löytyi samalta luokalta

Ammattikoulussa Krista huomasi, että hänen luokallaan oli myös toinen syömishäiriöitä sairastava. Yhteiset, ruokailunjälkeiset vessareissut paljastivat heidät toisilleen.

– Mietin, että miksi hänkin käy aina ruuan jälkeen vessassa. Kohta tajusimme, että me molemmat oksennamme. Silloin meistä tuli syömishäiriökaverit. Jaoimme vinkkejä siitä, miten oksentaa helpommin.

Tuohon aikaan Krista joko söi ja oksensi, tai söi vain yhden hapankorpun päivässä ja paastosi. Vettä kului litroittain, jotta maha olisi täysi ilman ruokaakin.

– Sitä aikaa sanotaan kuherruskuukaudeksi. Se oli jotenkin ihanaa aikaa, ja tunsin olevani muissa maailmoissa. Silloin kaikki on kontrollissa, Krista selittää.

Kristan oksentaminen alkoi jättää häneen ulkoisia merkkejä: iho oli rutikuiva ja Krista alkoi pyörtyillä. Krista joutui opiskelijaterveydenhuoltoon. Verikokeissa selvisi, että hänen suola-arvonsa olivat aivan sekaisin.

– Sanoin lääkärille, että olen syönyt paljon salaattia, enkä ole muistanut käyttää suolaa. Yleensä arvot eivät heittele, ellei ole sairautta tai bulimiaa. Tälle lääkärille kävi kuitenkin selitykseksi, että olin kokkaillut salaatteja.

Kun kuherruskuukausi loppui puolen vuoden päästä, alkoi sairaus tuntua Kristasta kamalalta.

– En päässyt siihen tavoitteeseen johon halusin, kroppa oli säästöliekillä ja tappelu itseni kanssa oli jatkuvaa. Masennuin entisestään ja aloin olemaan itsetuhoinen. 

Yhtenä päivänä opettaja vei Kristan kohtauksen vuoksi jälleen opiskelijaterveydenhuoltoon. Tällä kertaa Krista sai lähetteen suljetulle osastolle.

Vinkkejä anorektikolta

Suljetulla osastolla Kristan huonetoveri oli anoreksiaa sairastava tyttö. Krista ammensi tytön "oppeja" ahnaasti.

– Ystävystyin hänen kanssaan ja jaoimme tarinamme. Hän puhui varoittavaan sävyyn ja yritti sanoa, etten halua hänen tilaansa. Olin silloin vielä niin sokea, että tavoitteeni oli se mitä hän oli: luurangonlaiha. Poimin hänen tarinastaan salaa vinkkejä itselleni, Krista kertoo.

Krista puhui syömisongelmistaan jälleen. Tällä kertaa omahoitaja kuunteli hieman enemmän, mutta syömishäiriötä ei kuitenkaan ryhdytty purkamaan millään tavalla.

– Veikkaan, että yksi syy on se, että olin silloin normaalipainoinen. Samaan aikaan näin miten tarkkaan kämppäkaveriani hyysättiin. Ajattelin, että jos olen tuon kokoinen, olen sairas, mutta tämän kokoisena en ole sairas.

Jälkeenpäin Krista muistaa pyytäneensä joka päivä että pääsisi vaa'alle. Hoitajat puistelivat päätään ja voivottelivat, mutta päästivät hänet punnitsemaan itsensä.

– Lähdin monesti ruokalasta lautasia paiskoen. Minusta käytöksessäni oli monia merkkejä, joista sairauteni olisi voinut nähdä. Siltikään sairauttani ei otettu kuuleviin korviin ja sain jatkaa häiriintynyttä käyttäytymistäni, Krista muistelee.

Kotona Kristan syömishäiriöstä ei tiedetty vieläkään mitään.

Viiden vuoden jälkeen Krista sai apua

Muutaman viikon hoitojakson päätteeksi Krista lähetettiin psykoterapiaan. Siellä hänelle vinkattiin uudesta terapeutista.

Krista kävi hänen luonaan tutustumiskäynnillä. Uusi terapeutti kertoi työskennelleensä muutaman vuoden syömishäiriöyksiköissä.

– Hän oli hengenpelastaja. Hän oli ensimmäinen, joka tajusi syömishäiriön merkit ja mietti, että miten sairautta ei ole ikinä huomattu. Hän sanoi minulla olevan anorektikon ajatusmaailman, vaikka olin normaalipainoinen.

Vielä tuolloin Krista ajatteli, että hän ei ole sairas – lähinnä siksi, että hänelle oli toistettu sitä useaan otteeseen. Terapeutin teettämä testi kuitenkin muutti hänen ajatusmaailmansa.

– Testi sisälsi kikkoja, joita syömishäiriösivuilla jaetaan. Aloin ruksia käyttämiäni kikkoja ja paperi olikin kohta täynnä. Silloin tajusin, että ehkä minulla on ongelma.

Uuden terapeutin kanssa Krista opetteli vihdoin syömään oikein.

– Meidän ruokaohjelmamme oli sitä, että saatoin syödä ruisleipää tunnin. Olin siinä vaiheessa tosi kyllästynyt tilanteeseen, se ei ollut hauskaa. En päässyt tavoitteeseeni, mutta en päässyt irti syömishäiriömaailmasta.

Vaikka Krista on päästänyt irti jatkuvasta kontrolloinnista, muistuttaa refluksitauti sairaudesta.

– Minun ei tarvitse mennä oksentamaan, koska ruoka meinaa nousta itsestään ylös. Minulla on elinikäinen lääkitys tautiin.

Syömishäiriö on moniulotteinen sairaus, joka seuraa mukana myös henkisesti.

– Pääsin siitä tietyllä tapaa irti, mutta en sanoisi päässeeni siitä vielä kokonaan. Olen edelleen ystävä ammattikoulussa tapaamani ystävän kanssa, mutta puhumme nykyään muista asioista. Myös paastokaudet ovat jääneet elämääni. Jotenkin se jää aivoihin. Se on niin kieroutunut sairaus, Krista pohtii.

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.