Mainos

Perheensä menettänyt: Jokainen kuolema repii

– Kidutusta. Sitä se oli. Kaksi tai kolme vuotta, joka ikinen päivä.

Näin kuvailee Leena (nimi muutettu), joka menetti tyttärensä ja tämän perheen tapaturmaisesti noin kahdeksan vuotta sitten.

Äidin ja isän lisäksi perheeseen kuuluivat 12-vuotias tyttö ja 15-vuotias poika.

Uutiset tulivat lähellä joulua, talven pimeimpänä aikana. Kun Leena sai tietää perheen kuolemasta, hän lamaantui täysin. Kaikki tarpeet katosivat. Hän ei pystynyt nukkumaan eikä tuntenut nälkää.

Leena vain makasi paikoillaan.

– Olin niin sekaisin, että töissä käyvä mieheni ei uskaltanut jättää minua yksin kotiin. Ensimmäisen viikon ajan hän kuljetti minua hoitoon päiväsairaalaan. Vei sinne aamuisin ja haki pois iltaisin, kuin lapsen.

Sokkijakso kesti kokonaisen kevään. Alun pysähtyneisyyden jälkeen päälle iski kuitenkin päinvastainen vaihe. Piti järjestää hautajaiset, tyhjentää ja myydä perheen omakotitalo. Leena touhusi hysteerisesti päivästä toiseen, koska pelkäsi pysähtyä miettimään sitä, mitä oli tapahtunut.

Niin alkoi kesäkuu.

"Ei meille voi käydä niin"

Päästyään toipumisessa alkuun Leena ilmoittautui terapiaan. Hän olisi kaivannut vertaistukiryhmiä, mutta sellaisia ei vielä tuolloin ollut tarjolla.

Istunnoissa Leena alkoi käsitellä tunteitaan yksi kerrallaan. Sokin ja surun jälkeen tuli viha.

– Kävin läpi ne samat vaiheet, joista esitteissä kerrotaan. Vihasin välillä niin hirveästi jotain ihmistä, joka ei ollut millään tavalla syyllinen asiaan. Se oli vaikeaa, kun ei ollut ketään, kehen purkaa vihaa.

Vähitellen hän alistui jatkuvan kivun olemassaoloon.

– Olen yrittänyt ajatella, että toisen tyttären ja lapsenlapsen takia täytyy jaksaa tämä elämä loppuun asti. Mikään ei ole kuitenkaan enää koskaan samanlaista kuin ennen. Se on raakaa, kun menettää noin paljon perhettä.

Suru ei ollut Leenalle ensimmäinen. Perheen vanhin tytär kuoli äkillisesti noin vuotta toista onnettomuutta aikaisemmin.

Leena kertoo, että vaikka vanhimman tyttären kuolema oli hirvittävä ja raskas, toinen oli vielä moninverroin kauheampi.

– Se on vaikeaa surra monta ihmistä, niistä tulee sellainen möykky. Kaikkiin kuolleisiin liittyy omat paikkansa ja muistonsa. Jokainen kuolema repii erikseen.

Nyttemmin kipu on painunut taka-alalle. Välillä se tulee kuitenkin esiin ja aina yhtä pahana. Samanikäiset lapset, tutunnäköinen ihminen, joulut ja äitienpäivät, kaikki ne tuovat mieleen tapahtuneen.

Leena käy edelleen terapiassa, vaikkakin jo harvemmin. Hän on hyväksynyt, ettei pääse koskaan tapahtuneesta yli.

– Luin ennen lehdistä kaikista kauheista jutuista ja mietin, että ne koskevat vain muita, ei meille voi sellaista käydä, Leena kertoo.

– Sitten se tapahtui. Sen kanssa on vain opittava elämään.

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.