Mainos

Tutkiva45.fi paljastaa: Omaisen käsittämätön taistelu hoitopaikan saamiseksi

Kyky soittaa puhelimella kadonnut. Ei pysty nousemaan ylös kaaduttuaan. Useita sairaalareissuja kunnon heikentymisen vuoksi. Pitkälle edennyt dementia. Pelkää asua kotonaan. Helsinkiläisen Eeva-Liisa Bromanin ja hänen äitinsä taistelu jatkuu edelleen.

Yli kaksi vuotta sitten Eeva-Liisa Broman pyysi ensimmäisen kerran, että pääsisikö hänen äitinsä ympärivuorokautiseen hoitoon. Nyt näyttää siltä, että hän ei tule sellaiseen koskaan pääsemään. Nimittäin Broman ei usko äitinsä elävän enää montaa kuukautta.

– Kotihoitaja sanoi, että meillä on täällä kotona kotihoidossa paljon huonokuntoisempiakin vanhuksia. Se on kiertoilmaus sille, että hoitopaikkoja on liian vähän, sanoo Eeva-Liisa Broman.

Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirastossa työskentelevä Broman on kamppaillut yli kaksi vuotta äitinsä pitkäaikaisen hoivapaikan puolesta. Sellaista hänelle ei ole suotu, vaikka kunto on rajusti heikentynyt.

– Hänelle tuli sairauskohtauksia, hän kaatui, mursi luita. Hän laihtui huomattavasti. Hän ei kokenut olevansa turvassa ja alkoi soittaa turvarannekkeensa nappia kymmeniä kertoja päivässä. Hän koki sen ainoaksi tavaksi päästä yhteyteen.

Eli ihminen, joka ei itse pääse itse pääse ylös kaaduttuaan, on liian hyväkuntoinen Helsingin kaupungin mielestä ympärivuorokautiseen hoitoon?

– Kyllä. Se ei riitä kriteeriksi.

Lukuisten sairaalajaksojen jälkeen hänet aina kotiutettiin, kunnes lopulta hän jäi sairaalahoitoon kunnon romahdettua.

- Ei se ole arvokasta elämää, että makuutetaan sängyssä levottomassa huoneessa, jossa huonekaverit vaihtuvat kokoajan. Huoneessa, jossa ainoaksi huviksi tulee se, että painelee sitä hälytysnappia ja hermostuttaa hoitajat.

Haaveena yhä paikka Kustaankartanosta

Sairaalassa Broman ei ole vieläkään saanut päätöstä pitkäaikaishoitopaikasta.

– Päätöskään ei takaa sitä, että pääsisi ympärivuorokautiseen hoitoon, vaan tämänkin jälkeen, jos äitini toipuisi nykyisistä sairauksistaan niin paljon, että lääkäri katsoisi, että ympärivuorokautinen hoito olisi mahdollista, niin äiti joutuisi uudestaan SAP-toimintakykyarviointiin. Siinä menisi neljä kuukautta jonotuksineen. Eli äidilläni ei käytännössä ole enää mahdollista päästä sellaiseen hoitoon. Hän tuskin enää elää neljää kuukautta.

Alusta asti tyttären toiveena oli saada äitinsä Kustaankartanoon, siskonsa luo.

– Meillä on hyvä vertailukohta. Äitini sisar on Helsingin kaupungin Kustaankartanossa. Siellä hoito on niin erinomaista, että sisar on tullut parempaan kuntoon asuessaan siellä.

Bromanille tuli yllätyksenä, kuinka raskasta hoitopaikan saaminen oikein on. Hänellä itsellään on enää yksi toive äitinsä varalle.

– Kunhan saan pitää häntä kädestä.  

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.