Mainos

Paavo Haavikko - äärilaitojen mies

Mauno Saaren tänään julkaistu Paavo Haavikko -elämäkerta on ystävän intiimi ja lämmin kuvaus temperamenttisesta nerosta, joka kirjoitti kuin jumala, mutta joka oli myös jyrkkien äärilaitojen kiivas ihminen. Haavikko-niminen mies -teoksen mukaan kohde ei myöskään halunnut sievistelevää elämäkertaa.

Kiltistä pojasta ilkeäksi oraakkeliksi

Haavikko-niminen mies -teoksessa Paavo on koulussa ja kotona hiljainen ja kiltti, mutta kiusattu poika ennen kuin hänestä tulee puhelias ja ilkeä Haavikko. -Lopulta hän oli mies, jonka jokainen sana oli kultaa ja jokainen vaikeneminen syvällisyyttä tai raivokohtauksen ennusmerkki, kirjoittaa Saari. Saaren mukaan Haavikko nautti vallasta ja vaikutuksestaan, myös siitä että näki ihmisissä vihaa ja alamaisuutta. Haavikko särki useimmat ystävyyssuhteensa epäluuloisuuttaan ja arkuuttaan, kirjoittaa Saari, jonka oma ystävyys akateemikon kanssa kesti kuitenkin yli 30 vuotta.

Elämäkerran mukaan Haavikko oli outo ja omituinen ihminen, joka hylkäsi opinnot ja tavanomaisen elämänuran, mutta kohosi kansalliseksi legendaksi ja oraakkeliksi. Haavikko sanoi tienneensä olevansa nero jo ennen kuin osasi kävellä ja se teki hänestä myös ulkopuolisen. Haavikolle tarjottiin monia virkoja, mutta hän kieltäytyi esimerkiksi Suomen Kansallisteatterin johtajan paikasta ja presidenttiehdokkuudesta. Isältään, joka oli yhtä jyrkkä ja temperamenttinen kuin poikansa myöhemmin, Haavikko sai vain yhden elämänohjeen: Älä koskaan lyö ensin. Mutta jos joku lyö sinua, tapa se!

Raivokas nero

Paavo Haavikko vihasi riitelemistä, mutta sitten kun hän sanoi, varastossa olikin paljon ikäviä sanoja pahassa järjestyksessä.

Avioliitoissaankin hän alistui aikansa väistellen riitoja kunnes raivostui. Kun Haavikko teki libreton Savonlinnan oopperajuhlien Ratsumieheen, eräs lavastuksen yksityiskohta oli hänestä väärä. Haavikko kesti ensi-illan tyynenä, mutta sai myöhemmin kesäpaikassaan raivokohtauksen, kun vaimo Ritva Haavikko kehui oopperaa hienoksi. Haavikko löi kaksi tuolia pirstaleiksi, särki astioita, puhelimen ja tuvan ikkunat.

Haavikolle olivat tyypillisiä salamaa äkillisemmät räjähdykset, joiden seurauksena Urpo Lahtinen tuli heitetyksi ulos omasta kodistaan tampereella ja Olli Lyytikäinen Kulosaaressa. Eräs onneton kääntäjä puolestaan pakeni illanistujaisista häntä keittiösaksien kanssa takaa-ajanutta kirjailijaa. Otavan kirjallisena johtajana hän hajotti puhelimia, heitteli kirjoituskoneita, pulloja, viinilaseja ja kelloja.

Mauno Saaren mukaan kirjailija oli ulkopuolinen myös siksi, että hän oli arka. Korostettu itsevarmuus ja röhkeys peitti alleen ahdistavan ujouden. Lisäksi kirjailijalla oli ärrä- ja ällä-vika ja hän oli änkyttäjä. Puhevikojaan Haavikko yritti alkuun peitellä, vaikka muutoin oli sitä mieltä, että yksikin valhe tuhoaa kirjailijan.

Saaren mukaan Haavikko ei ollut katkera, mutta kylläkin synkeän ironinen joitakin omia valintojaan kohtaan. Haavikko sanoi elämänsä olleen virheiden loputon ketju, suurimpana erehdyksenä Otavasta lähtö. Haavikon mielestä viha oli liimaa, joka tuhoaa, kun ihminen liimaantuu omaan vihaansa. Itselleen tyypillistä raivostumista Haavikko piti terveenä, ja se piti purkaa pois. Kirjan mukaan Haavikko oli usein surumielinen ja melankolinen, myös depressiivinen, mutta toisessa päässä tavattoman riehakas.

Naisista parhaat ovat jättäneet minut kuolemalla

Kirjassa tulevat käsitellyksi Haavikkoa kohdanneet monien läheisten kuolemat, kuten tytär Johannan kuolema, jota isä piti hidastettuna itsemurhana, vaikkakin tytär jäikin linja-auton yliajamaksi. -Hän käytti kaiken minun empatiani, sanoo Haavikko kirjassa. Isä ei pitänyt siitä, että tytär puhui rivosti ja maksoi kyselemättä tämän pyytämät laskut, eikä nähnyt tästä piirrettäkään jumaloidusta äidistä kirjailija Marja-Liisa Vartiosta. Vartion varhaisesta kuolemasta Haavikko ei koskaan päässyt irti. -Aina on suru tullut, jos ei illalla niin aamulla, jos ei talvella, niin huhtikuussa, Haavikko tilitti ystävälleen Saarelle.

-Marja-Liisa kuoli ja minä kuolin. Minä aloin elää kuolleena, minusta tuli hillitön ja julma ja itsesäälinen ruumis, joka kirjoitti koko ajan itseään, Marja-Liisaa ja maailmaa pois, vähemmäksi, ja melkein onnistui, Haavikko kertoi Saarelle. Vartiosta tulikin vuosi vuodelta kaunistuva kuva, johon hänen jälkeensä tulleita verrattiin.

Katso Mauno Saaren haastattelu (Huomenta Suomi 9.10.2009)

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.