Mainos

Pimeää koppia, pakkosyöttöä ja raippoja

Kirjailija Sirpa Kähkönen tarttuu tänään julkistetussa tietokirjassaan, Vihan ja rakkauden liekit, vähän käsiteltyyn aiheeseen, kommunistien kohtaloihin 30-luvun Suomessa. Palkitusta Kuopio-romaanisarjastaan tunnettu kirjailija kuvaa isoisänsä tarinan kautta kuinka sisällissodan jälkeisiä uuden kapinan valmistelijoita kohdeltiin Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Niskuroijilta voitiin esimerkiksi riistää lämpö, ravinto ja valo päiväkausiksi.

Isoisä vaikeni pakkotyövuosistaan

Lauri Tuomainen oli Kähkösen mukaan hyvä isoisä, mutta hän ei milloinkaan puhunut mitään yli seitsemästä vuodestaan Tammisaaren pakkotyölaitoksessa, johon hän joutui ensin 1920-luvulla ja uudestaan 1930-luvulla. Tuomainen oli tiukka kommunisti, joka kävi Neuvostoliitossa kouluttautumassa punaupseeriksikin. Kähkösen mummi ja ukki vaikenivat ajasta, mutta pikkutyttökin aisti jotain selittämätöntä kätkettävän.

-Tällaiset asiat ovat niin kaukana normaalielämästä, että niihin palaaminen on tuskallista ja toisaalta vaikeaa omaisten ymmärtää, ehkä siksi ukki ei puhunut niistä -etenkään lapsille, Kähkönen arvioi. Hänet mysteeri kuitenkin sai ryhtymään kirjailijaksi. Salaisuus vaati selvittämistä, ja Kähkösen ensimmäinen historiallinen romaani Mustat morsiamet sai siitä alkunsa

Murrosiässä koettu sisällissota radikalisoi

-Punavankileireistä on tietysti paljon kirjoitettu, ja vuodesta 1918 me alamme olla niin hyvin selvillä, että siitä on muodostunut jopa konsensus. Mutta tämä kirja käsittelee nimenomaan 1920-luvun loppua ja 1930-lukua, joka on hyvin sellainen mystinen aikakausi suomalaisille.

-Yksi lukijani väitti, että 1920-30 -luvun poliittisen vankeuden täytyy olla sepitettä, koska punavangithan armahdettiin jo 20-luvun lopulla. Niinhän todella oli, mutta nämä niin sanotut uuden kapinan valmistelijat olivatkin jo uusia poliittisia vankeja 20-30 -luvuilla Suomessa. Kun kommunistilait säädettiin vuonna -30, niin poliittisten vankien määrä kasvoi yhtäkkiä valtavasti. Siitä on vähän kirjoitettu ja sitä on myös aika vähän tutkittu, kertoo Kähkönen.

Kähkösen isoisän ikäpolvi seurasi sisällissotaa vielä sivusta, mutta he olivat kyllin vanhoja ymmärtämään mitä tapahtui. Murrosiässä ihmisen ehdottomuus on kiihkeimmillään ja sisällissodan väkivaltaisuudet radikalisoivat ikäpolven molemmilla puolilla.

Niskuroijat pimeään neljäksi vuorokaudeksi

-Sen ajan vankeinhoidosta on myös kirjoitettu Suomessa aika vähän. Se on sellainen vähän valkoinen alue meidän tutkimuksessa.

-Paitsi Tammisaaren pakkotyölaitoksessa, niin muissakin vankiloissa oli täysin yleistä, että vankeja on esimerkiksi rangaistu panemmalla heidät neljäksi vuorokaudeksi pimeään koppiin, johon ei siis tule valonsädettäkään. Se on raskasta paitsi näköelimille, myös mielenterveydelle. On ollut raipparangaistuksia ja vesi-leipä -rangaistuksia. Vanki on saanut ruuaksi vain vettä ja leipää ja silti hänen on täytynyt käydä fyysisessä työssä, kertoo parikymmentä vuotta asiaa arkistoissa tutkinut Kähkönen.

-Rangaistusmenettely on ollut ankaraa ja hyvin nopeasti vangit menettivät kaikki ne vähäisetkin oikeutensa, jos he niskoittelivat. Alistava ja rankaiseva kuri on ollut voimakasta vankiloissa. Vankilan johdosta ja poliittisesta tilanteesta on riippunut kuinka ankarasti sääntöjä on noudatettu. 30-luvun alussa se meni hyvin nopeasti hyvin kärjistyneeksi siellä Tammisaaressa, Kähkönen kertaa.

Pakkoruokintaa letkuilla

Vasemmistolaisten yhteiskunnallista toimintaa vaikeuttaneet kommunistilait säädettiin 1930 ja poliittisten vankien määrä kasvoi rajusti. Tilanne piikkilankojen takana jännittyi, kun vanginvartijat liittyivät pitkälti Lapuanliikkeen riveihin. Kähkösen mukaan heidän vihansa kohde olivat vangit, jotka vastasivat suurella syömalakolla 1933.

-Neljä vankia kuoli. Ilmeisesti pakkoruokinnan seurauksena, tai pakkoruokinnan jälkeen omaan oksennukseen tukehtuen tai elämänväsymykseen, järkytyksen aiheuttamiin henkisiin rasituksiin. Näitä syitä ei tarkalleen tiedetä, mutta letkuilla tehty pakkoruokinta oli väkivaltaista ja hyvin pian sen jälkeen joitakin kuoli. Osa sai pysyviä ruumiinvammoja ja sairauksia. Mitään positiivista ei sillä lakolla saavutettu, Kähkönen uskoo.

Vangit olivat enemmän kuin katkeria

Kähkösen isoisä sai temperamenttisena miehenä jatkuvasti rangaistuksia. -Hän halusi hyvin korostuneesti puuttua siihen, mikä on väärin ja epäoikeudenmukaista, ja hän törmäsi jatkuvasti vankeudessa sääntöihin ja alistamiseen. Minä luulen, että se kasvatti hänessä semmosta hyvin voimakasta epätoivoa ja pettyneisyyttä siihen, että yhteiskunta kohtelee häntä sillä tavalla.

-Varmasti vanhaksi mieheksi asti hän koki tulleensa väärin kohdelluksi ja hän jättäytyi tietyllä tavalla itseään väärin kohdelleiden auktoriteettien ulkopuolelle. Esimerkiksi se, että hän ei koskaan käynyt lääkärissä, osoittaa uhmaa ja jäykkäniskaisuutta, joka hänessä kasvoi vankeuden aikana.

Sovitus kirjoittamalla

Kähkösen isoisä pysyi kovana kommunistina kuolemaansa saakka. -Hän oli uhrannut aatteelle terveyden, nuoruuden, rakastetun, veljet ja aatetoverit. Tavallaan melkein kaikki oli mennyt aatteen vuoksi. Ehkä hän ajatteli uhranneensa niin paljon, että ei voinut enää luopua, miettii Kähkönen.

-Minä pidän sitä hirveän isona asiana, että on mahdollista kirjoittaa tällaisista aiheista ja että minut on otettu myöskin Tammisaaren varuskunnan alueelle ihan toivottuna vieraana. Olen saanut käydä siellä tutustumassa paikkoihin. Se on uskomattoman sovittavaa ja vaikuttavaa, Kähkönen kiittää.

Katso Terhi Hyvärisen juttu

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.