Mainos

Sirpa Kähkösen Neidonkenkä tuo sodan siviilit lähelle

Kirjailija Sirpa Kähkönen palaa Kuopio-sarjansa viidennessä osassa, tuoreessa Neidonkenkä-romaanissa, tuttujen henkilöhahmojen pariin jatkosodan aikaan. Eletään kesäkuun yhdeksättä päivää vuonna 1942. Miehet ovat yhä rintamalla ja naiset pyörittävät siviilielämää jaksamisen äärirajoilla. Ihmiset joutuvat kivettämään pelon ja masennuksen tunteensa, mutta tulevaisuudenuskoakin löytyy.

-Se oli kesä, joka seurasi kovaa nälkätalvea. Takana on todella kova, pitkä ja kylmä kausi, jolloin ei ole ollut ruokaa, ei aikuisille, eikä lapsille. Silloinhan Suomen miehet olivat lähteneet sotaan edelliskesänä ja oli ajateltu, että he tulevat jo syksyksi takaisin peltotöihin, mutta näin ei käynytkään. Pula oli ihan kaikesta ja ihmisiä oli kuollut nälkään ja tauteihin. Se oli hyvin koetteleva talvi ja ikään kuin sen jälkimainingeissa eletään Neidonkenkä-romaanissa sinä päivänä kesäkuun alussa, selvittää Kähkönen romaaninsa lähtökohtaa.

Aikalaisten kertomukset sysäsivät romaanin liikkeelle

Kähkönen on kerännyt tietoja romaaniinsa pieninä paloina erilaisista arkistoista ja jututtanut aikalaisia. -Eräskin vanha kuopiolaismies kertoi, että Kuopio oli saksalaisten virkistyskaupunkina jatkosodan aikaan. Kun sitten tarkistin asiaa, kävi ilmi, että esimerkiksi elokuvateattereissa oli jatkosodan aikana välillä niin paljon suomalaisia ja saksalaisia sotilaita, että siviilit eivät mahtuneet joukkoon.

-Esimerkiksi elokuvien merkitys on ollut ihan suunnaton. Tanssiahan ei saanut. Järjestettiin kyllä salaisia nurkkatansseja, mutta niistä tuli sakot, jos poliisi tuli paikalle. Mutta elokuvissa koettiin suuria tunteita. Aikalaiset on kuvanneet sitä, että elokuvissa saattoi kulkea sen koko katsomon yli sellainen itku-nauru, josta ei enää oikein tiennyt mitä se oli, koska itku muuttui hetkessä nauruksi ja toisinpäin. Tunteita oli paljon, mutta epätoivoa ja pelkoa ei saanut näyttää. Suomessahan ajateltiin, että pitää olla sillä lailla urhea ja olla murehtimatta. Piti vain koettaa kestää kaikki tyynesti.

-Suomalainen perusasenne on ollut urheuteen kehottava. Tietysti, jos ajatellaan miten äärirajoilla usein oltiin jaksamisen kanssa, niin siinä ei ehkä ollut muuta mahdollisuuttakaan kuin koettaa kivettää masennuksen ja epätoivon tunteet, Kähkönen miettii.

Ei moralisointia

Kähkösen romaanissa nuoret tytöt, Mari ja Ani, kokeilevat aikuisuuden rajoja ja hauskannäköiset, kohteliaat saksalaissotilaat kiehtovat heitä. -Jälkikäteen on vaikea moralisoida, Kähkönen sanoo. -Isät olivat rintamalla, äidit kiinni loputtomassa työnteossa. Lapset ja nuoret olivat pakostakin sota-aikana Suomessa, niin kuin kaikissa muissakin maissa, hirveän paljon oman onnensa nojassa. He ovat koettaneet selviytyä niin hyvin kuin ovat taitaneet ja olla aiheuttamatta huolta vanhemmilleen. Mutta pitää muistaa, että nuorilla ihmisillä on aina myös halu ja pyrkimys iloon, onneen ja kevytmielisyyteen -ja vielä ne voimakkaat hormonitkin. Mutta se äitien huoli on ollut sellainen asia, josta on kauhean vähän puhuttu, mutta jonka on täytynyt olla todella voimakasta, kun kyse on ollut jopa 15-vuotiaista tytöistä, arvioi Kähkönen.

Sodan perintönä suorittamisen pakko

-Sota-ajan tutkiminen on minulle itselleni ollut sen takia tärkeää, että se vaikuttaa niin kauhean pitkälle tuleviin sukupolviin. Juuri se, että isät ovat poissa. Äidit kantavat ihan tavatonta huolta siitä, miten perhe pärjää ja tuleeko puoliso takaisin. Se on tehnyt sota-ajan lapsista sellaisia, että he ovat pyrkineet olemaan aina kunnollisia, aiheuttamaan mahdollisimman vähän harmia vanhemmilleen ja kätkeneet ihan sellaisia luonnollisia tunteita, joita lasten kuuluisi saada tuoda esille. Esimerkiksi lasten ja nuorten kapinointi on varmasti ollut sellainen asia, jolla he ovat koettaneet olla rasittamatta vanhempiaan.

Kähkönen kirjoittaa Kuopiosta, mutta tapahtumapaikka voisi olla moni muukin pikkukaupunki. -Kirjoitan Kuopiosta, vaikka olen ollut sieltä kauan jo pois, koska tunnen sen kaupungin fysionomian niin selvästi, että mä voin panna ihmiseni kulkemaan siellä vapaasti. Tiedän tarkkaan jokaisen mäen ja nyppylän. Mutta toivon, että kirjani teesi tulisi läpi. Se, että eurooppalainen sotakokemus on hyvin sama kaikkialla. Suomessa ei ehkä koettu kaikkein pahinta: sitä, että vieraan vallan joukot olisivat jyristäneet Suomen yli, niin kuin monessa muussa paikassa. Mutta pelko, ja toisaalta toisista huolehtimisen tarve, on hyvin yleinen kaikkialla missä sota koettelee siviiliyhteisöjä, Kähkönen uskoo.

Sirpa Kähkönen arvelee, että sotaa käsitellään vielä sarjan seuraavassakin osassa. -Tässä on sellaisia oireita, että joku nuorista hahmoistani saattaa olla menossa jopa ihan sotaan. Sitten täytyy vielä tuoda kaikki keskeiset henkilöt pois sieltä sodasta. Jotain tällaista hahmotelmaa minulla on, mutta vielä en oikein enempää osaa sanoa.

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.