Mainos

Sotakirjallisuuden suosio ei himmene

Sota tarjoaa ainutlaatuisen vahvaa draamaa, siksi sodasta kertovaa tieto- ja kaunokirjallisuutta julkaistaan ja myydään vuodesta toiseen tasaisen hyvin, näin myös Suomessa.

Historioitsija Teemu Keskisarjan teos Viipuri 1918 vie lukijan keskelle Suomen historian suurinta joukkoteloitusta. Riikinruotsalaiset upseerit kuljettivat 29. huhtikuuta vuonna 1918 linnoitusalueelle vallien väliin yli 200 venäläistä. Näistä suurin osa oli siviilejä, joilla ei ollut mitään tekemistä punavallan kanssa.

Vuoden 1918 Viipurin tapahtumista on kirjoitettu niukasti, mikä Keskisarjan mukaan ei johdu historioitsijoiden salaliitosta vaan siitä, että asiakirjoja on löytynyt arkistojen kätköistä vasta 2000-luvun puolella.

Sotahistoriasta kirjoittavan tuleekin alistaa lähdeaineistonsa aina ankaralle kritiikille. Viipurin vuodesta 1918 on säilynyt sekä valkoisten että punaisten puolella runsaasti muistitietoa, kaikki äärimmäisen epäluotettavaa. Tätä tietoa on vertailtava asiakirjoihin, täytettävä aukot loogisella päättelyllä ja hätätapauksessa jopa mielikuvituksella.

Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen tarkastelee Venäjän-pelon historiaa, ryssävihaa, joka peilautuu kunkin maan omiin vaiheisiin ja kulttuuriin. Näkemykset Venäjästä ja venäläisistä ovat vuosien varrella radikaalisti muuttuneet.

Nyt länsimaiden Venäjä-kuva on taas alkanut muuttua aiempaa uhkaavammaksi. Venäjällä on väitetty, että länsi käy jatkuvaa informaatiosotaa Venäjää vastaan, johon Venäjän on pakko vastata samalla mitalla. Vihavaisen mielestä painotukset vaikuttavatkin toisinaan tarkoituksenmukaisilta: länsimaat näkevät Venäjällä helposti kaikenlaista lööppeihin päättyvää kuohuntaa, vaikka se todellisuudessa olisikin jotakin vähäpätöistä. Vihavainen uskoo, että Venäjältä yksinkertaisesti odotetaan suurvaltana enemmän.

Ryssävihasta puhutaan usein ainutlaatuisena suomalaisena ilmiönä, mikä ei Vihavaisen mukaan pidä lainkaan paikkaansa. Ainutlaatuista sen sijaan on suomalainen russofilian perinne 1800-luvulta lähtien aina Kekkosen aikoihin asti. Myöhemmin sen vilpittömyydestä voidaan toki olla montaa mieltä.

Sotakirjallisuuden kautta maat myös käsittelevät oman historiansa traumoja. Saksassa etsitään yhä syitä Kolmannen valtakunnan nousuun ja sen toteuttamiin julmuuksiin, amerikkalaiset käyvät kirjoissa ja elokuvissa läpi Vietnamin sotaa ja suomalaiset talvi- ja jatkosotaa, eri näkökulmista ja uusien sukupolvien silmin.

Monet suuriin ikäluokkiin kuuluvat olivat erittäin sodanvastaisia. He ovat alkaneet vasta muutaman vuosikymmenen viiveellä jäljittää omien vanhempiensa sotakokemuksia ja -tuntoja.

Ihmiskohtalot ovat sotahistoriaa kirjoitettaessa kaikki kaikessa, sillä lukijat eivät samastu virastorakenteisiin eivätkä liikutu hyvinvointiyhteiskunnan synnystä. Pienet ihmiset vahvuuksineen ja heikkouksineen ovat ne, jotka kuljettavat myös sodasta kertovaa tarinaa.

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.