Mainos

Paratiisiin on pyritty aina – ja pyritään myös jatkossa

Velkakriisin kanssa muutaman vuoden pahasti kompuroineet euroalueen valtiovarainministerit ovat nyt ristiretkellä veroparatiiseja vastaan.

Taistelu on tarpeen, mutta vain tiettyyn veteen piirrettyyn viivaan asti. Pahojen porhojen jahtaaminen voi kääntyä jahtiporukkaa vastaan.

Erityisesti suomalaiselle, kateudesta loputonta käyttövoimaa ammentavalle julkiselle keskustelulle äveriäiden veronkiertäjien, niin yritysten kuin yksityisten metsästäminen on mannaa. Öky on meillä öky, vaikka voissa paistaisi. Mitä tahansa se miljooniensa kanssa häärääkin, aina sillä on rötös mielessä. Ja aina joku pahoinvointivaltion osaton kärsii.

Samaa henkeä on toki myös muualla.

Saksassa päämäärättömästi vaaleja kohti poukkoilevat sosiaalidemokraatit yrittävät herätellä perinteistä äänestäjäkuntaansa vaatimalla verojonglöörien päitä vadille. Kampanja tehoaa. Tavallisella veronmaksajalla ei juuri ole mahdollisuuksia pyristellä, kun verokarhu tallustaa vaatimaan osaansa. Miksi porholla on?

Veroparatiisien vastaisessa ristiretkessä on paljon hyvää. Aukoton pankkisalaisuus palvelee ennen muuta rikollista rahaa. Lakia rikkoo myös suomalainen tai saksalainen, joka junailee Sveitsin nimettömille tileille riihikuivaa ohi oman maan verottajan. Siksi pankkisalaisuudesta pitää pyrkiä eroon kaikilla mantereilla mahdollisimman kattavasti.

Sveitsiläiset pankit eivät ole maailman ykkösiä omaisuudenhoidossa siksi, että ne osaisivat panna rahan poikimaan erityisen hyvin. Vauraat suosivat Zürichin rahoitusjättejä, koska niiden tileistä muiden maiden verottajat eivät saa tietoja ulos millään laillisella keinolla. Ei, vaikka raha olisi laitonta.

Rötöstelyä edistävän pankkisalaisuuden rikkominen, miten ja millä aikataululla se sitten toteutetaankin, on toivottavaa. Laillistettu kullan vuoleminen enemmän ja vähemmän laittoman pääoman avulla ei kuulu länsimaisiin demokraattisiin oikeusvaltioihin.

Euroopan unionissa pankkisalaisuus on nyt murenemassa ja Sveitsi seuraa perässä. Se, mitä Karibian hiekkarannoilla tapahtuu, on oma savottansa, mutta sitä pitää jatkaa. Pitää, vaikka uusia paratiiseja ja niihin pyrkijöitä nähdään varmasti.

Veroparatiisien auliisti tarjoamien postilaatikkofirmojen ja erilaisten trustien hyödyntämismahdollisuuksien rajaamista voi pohtia. Jos pienellä Karibian saarella sijaitsevassa huomaamattomassa liikekiinteistössä on niin paljon yrityksiä, etteivät ne mahtuisi kolmeen tornitaloon Frankfurtissa, jotain on pielessä.

Postilaatikkofirmojen kanssa tullaan jo kuitenkin sille veteen piirretylle viivalle, jonka ääressä vastuullisten poliitikkojen kannattaa miettiä kaksi kertaa, miten edetään. Monissa tapauksissa postilaatikkoyritysten käyttö ja niiden avulla veroparatiisiin parkkeerattu raha on täysin laillista, vaikka se on monesta vinkkelistä moraalisesti kyseenalaista. Millä perusteella laillista verosuunnittelua voidaan rajata ja missä kulkee ”hyväksyttävän” verosuunnittelun raja?

EU murentaa omia perustuksiaan, jos veroparatiisien kitkeminen johtaa pääoman liikkuvuuden merkittävään rajoittamiseen. Esimerkiksi yritysten asettaminen eriarvoiseen asemaan kotipaikan perusteella sotii EU:n säännöksiä vastaan.

Lakia rikkovien veronkiertäjien pyydystäminen ei myöskään saisi johtaa vapaan verokilpailun rajoittamiseen, vaikka pelisääntöjä on syytä tarkistaa. Yksittäisillä EU-mailla pitää jatkossakin olla mahdollisuus houkutella yrityksiä kevyellä yhteisöverolla tai huippuosaajia matalalla tuloverolla.

Tietyt irvokkaat ”veroparatiisikokeilut” ovat euroalueella karahtaneet tunnetusti karille. Esimerkiksi Kreikassa valtio pumppasi velkarahaa kaikkeen mahdolliseen eikä piitannut siitä, maksavatko yritykset ja yksityiset veronsa. Irlanti haki kilpailuetua matalalla yhteisöverolla ja mopo lähti keulimaan. Seuraukset tiedetään – bakkanaalin maksajat myös.

Tämä ei saa toistua, mutta maksajat ampuvat väärää maalia vaatiessaan vaikkapa Irlannilta korkeampaa yhteisöveroa tai moittiessaan Kyprosta kohtuuttomaksi paisuneesta rahoitusalasta. EU-maiden pitää voida tehdä omia valintojaan verotuksen ja teollisuuspolitiikan suhteen, kunhan valinnat eivät johda ongelmiin, joiden ratkaisemiseen tarvitaan muiden rahoja.

Poliitikkojen veroparatiisihyökkäyksiä ihastellessaan vaalikarjan soisi pohtivan syitä ja seurauksia.

Töölönlahden rannassa ahertava kollega Matti Tyynysniemi muistutti HS:ssa 12.4. hyvin, että palmujen alla röhnöttävien pohattojen saalistaminen on kansan valitsemille helpompaa kuin itse aiheutettujen liian suurten menojen leikkaaminen. Siinäpä se.

Veropakopaikkojen tonkiminen siirtää myös huomion pois euroalueen uudelleen kärjistyneestä velkakriisistä ja sen epäonnistuneista ratkaisuyrityksistä. Kilpailukyvyn parantaminen on mutkikas juttu. Veropakolaisille räksyttäminen ei.

Lopulta meidän äänestäjän pitäisi päätyä näissä pohdinnoissa peilin eteen. Me valitsemme aina mieluummin niitä, jotka lupaavat liikaa. Julkiset taloudet eivät Euroopassa ja muualla ole menneet vinoon veroparatiisien vuoksi, vaan siksi, että näitä loputtomia lupauksia on yritetty lunastaa.

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.