Mainos

(3.9.2004) Peruspalvelut - kuka ja kenelle?

Hoitotakuun lähestyminen on synnyttänyt suorastaan ideologisen keskustelun siitä, riittävätkö julkisen puolen peruspalvelut uudessa tilanteessa. Samaan aikaa muutaman tutkijan ja virkamiehen avaukset - valtiosihteeri Sailas jälleen kerran nokkamiehenä - ovat virkistäneet debattia siitä, kenelle palveluita tuotetaan. Tärkeitä aiheita molemmat.

Vasemmistoliitto otti hiljattain voimakkaan asennon siihen suuntaan, että terveyspalveluiden kehittämisessä etusija on annettava selkeästi julkisyhteisön omalle palvelutuotannolle. Vasemmisto asettuu kommenteissaan jyrkästi yksityisen sektorin roolin kasvattamista vastaan. Tällainen linjaus on paitsi julkisen talouden kannalta katsottuna kestämätön, myös outo pyrkimys nostaa kunnallinen palvelutuotanto arvoksi sinänsä.

Eikö pääasia sittenkin ole, että kuntalainen saa laadukkaita palveluita niitä tarvitessaan. Ei se, että ne tuottaa juuri kunta itse.

Julkisen talouden tasapainon kannalta on oleellista, että lähivuosina koko julkisen sektorin toimintaan saadaan uutta tehokkuutta. Peruspalveluiden tuottamistapa on tämän pyrkimyksen kannalta keskeinen kysymys. Ei voi olla itseisarvo, että sairaanhoitajan tai lastentarhanopettajan palkkakuitissa lukee maksajana julkisorganisaatio.

Lähtökohtaisesti kielteinen asenne yksityisiä palveluita kohtaan torppaa palvelusektorin terveet tehostamispyrkimykset. Palvelutuotannon toimiva kokonaisuus koostuu oikeasta yhdistelmästä julkista, yksityistä ja kolmannen sektorin toimintaa. Tämä luo uusia mahdollisuuksia myös alan työntekijöille. Verovaroin rahoitettavien palveluiden jättäminen vain kunnan palkkalistoilla olevien ihmisten tehtäväksi tukahduttaa lisäksi palvelusektorimme kehittymisen kansainvälisesti kilpailukykyiseksi toimialaksi.

Suomalainen hyvinvointipalvelumalli on väistämättä tulossa tilanteeseen, jossa pitäisi rohkeasti uskaltaa arvioida saavutettujen etujen koskemattomuutta. Keskustelu etuisuuksista ja oikeuksista pitää käydä nimenomaan päättäjätasolla. Ei ole oikein, että käytännön priorisointia joudutaan tekemään palveluja toteuttavalla tasolla.

Uutta pohdintaa tarvitaan useista syistä. Ehkä tärkein moottori on ikärakenteen nopea muutos, mutta omat eettiset ongelmansa aiheuttaa myös lääketieteen nopea kehitys. On kai selvää, ettei nyt tai jatkossakaan kyetä resurssisyistä tekemään kaikkea tieteen mahdollistamaan kaikille.

Yhteiskunnallisissa asioissa ei ole yhtä ja oikeaa vastausta. Tämä juuri tekeekin vastuun- ja vallankäytöstä vaikeaa ja haasteellista. Etuuksia ja oikeuksia on helppo lisätä, karsinta ja vastuunkanto ovat tässäkin se vaikea laji. Julkinen sektori on kuitenkin hyvinvointiyhteiskunnassa vain yksi tekijä. Toimiva kokonaisuus ratkaisee.

Teksti: Paula Lehtomäki

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.