Mainos

EU:n vallan haasteet

Meneillään olevan Suomen EU-puheenjohtajuuskauden menestystä mitataan pääasiassa unionin ulkopoliittisten saavutusten kautta, uskoo EU-tutkija Teija Tiilikainen. Suurimpana haasteena kaudella on yllättäen puhjennut Libanonin-kriisi.

Jo Suomen EU-puheenjohtajuuden ensimmäisten viikkojen aikana on käynyt ilmeiseksi, että tämänkertaisen puheenjohtajuuden saldoa lasketaan pääasiassa unionin ulkosuhteiden piirissä saavutettujen tulosten perusteella.

EU:n ulkosuhteiden johdossa Suomelle sataa haasteita toisensa perään. EU:n Venäjä-suhteiden kehittäminen, Aasian maiden kanssa käytävän ASEM-dialogin luotsaaminen uudelle vuosikymmenelle ja Kongon haasteellinen sotilasoperaatio olivat jo etukäteen tiedossa. Lähi-itää koetteleva Libanonin kriisi sen sijaan puhkesi täytenä yllätyksenä ja täytti välittömästi unioninkin pöydän. EU:hun ja Suomeen sen puheenjohtajana kohdistuu nyt haasteita monelta suunnalta.

EU on viimeisten kymmenen vuoden aikana pyrkinyt esiintymään alati näkyvämpänä ja uskottavampana toimijana kansainvälisillä näyttämöillä. Yhtäältä tämä johtuu siitä, että integraation etenemisen ja erityisesti sisämarkkinoiden ja yhteisvaluutan myötä EU-mailla on yhä enemmän yhteisiä intressejä puolustettavanaan globalisoituvassa maailmantaloudessa. Jotta unionilla olisi valtaa - ja jotta sen asema tunnustettaisiin muiden toimijoiden joukossa - unionille on luotu valtiotoimijoille tyypillisiä vallan välineitä ja tunnusmerkistöä. Näihin kuuluvat yhtä hyvin unionin sotilaallinen kapasiteetti kuin sen korkean tason ulkopoliittiset edustajat. Viimeksimainittujen huipulla sukkuloi unionin tuleva ulkoministeri Javier Solana.

EU:n orastava rooli kansainvälisenä vallankäyttäjänä ei ole jäänyt kokonaan ilman tuloksia. EU on vähitellen kyennyt ottamaan paikkansa omien arvojensa puolustajana tärkeissä kansainvälisissä yhteyksissä. Näihin kuuluvat jo myös ilahduttavan monet rauhanprosessit samoin kuin demokratian ja ihmisoikeuksien lujittaminen heikoissa valtioissa. Suomen puheenjohtajuuden aikana EU antaa panoksensa rauhan ja demokratian eteen ainakin Kongossa, jossa unioni tukee sotilaallisesti käynnissä olevaa laajamittaista YK-operaatiota maan vaalien aikana. EU on samalla asialla sotilaallisen kriisinhallinnan merkeissä myös Bosniassa ja siviilikriisinhallintaoperaatioiden puitteissa useissa eri kohteissa.

EU:n kansainvälisellä vallalla on kuitenkin selkeät rajansa. Tosiasia on, että EU voi olla vahva vain niissä kansainvälispoliittisissa tilanteissa, joissa sen suurten jäsenmaiden intressit kulkevat samaan suuntaan ja joissa ne sitoutuvat täysimittaisesti unionin yhteiseen politiikkaan. Esimerkiksi Irakin kriisissä muutama vuosi sitten - tai Jugoslavian hajoamissodissa 1990-luvulla - näin ei ollut, mikä johti unionin toiminnan halvaantumiseen.

Monilla EU:n suurista maista on omia erityisintressejä suhteessa Lähi-itään, mutta EU ei silti ole jäänyt täysin toimintakyvyttömäksi Lähi-idän kriisin aiemmissa vaiheissa. Lähi-idän rauhanprosessin edistäminen on jo kauan muodostanut yhden unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan painopistealueista. Rauhanprosessin on kuitenkin kaikkine poliittisine ja sotilaallisine haasteineen katsottu olevan sitä luokkaa, että Yhdysvaltojen roolia sen edistämisessä on pidetty ratkaisevana. Sotilaallisen operaation toimeenpanoa alueella on aiemmin pidetty liian vaativana EU:lle.

EU:n kansainvälinen toimintakyky on nyt joutumassa todelliseen tulikokeeseen, kun unionille tarjoillaan suurta roolia ja vastuuta karmean humanitäärisen kriisin piirteitä omaavassa Libanonin konfliktissa. Ensimmäisenä edellytyksenä EU:n toimintamahdollisuuksille on kuitenkin USA:n saaminen unionin kanssa samoille linjoille, jotta sotatoimet saataisiin mahdollisimman pian päättymään ja tilanne kriisialueilla hallintaan. EU:n toiminta kriisissä olisi niin ikään pidettävä yhtenäisenä ja johdonmukaisena erityisesti sille alueella suunniteltua sotilaallista panosta silmälläpitäen. EU:n puolueettomuus ja uskottavuus on jatkuvasti arvioitavana kriisialueilla ja on selvää, että yksikin epäonnistunut lausunto voi tärvellä sen hyvän maineen, mikä unionilla tällä hetkellä näyttäisi olevan.

Suomen puheenjohtajuus unionin ministerineuvostossa on luonnollisesti vain yksi niistä tekijöistä, joiden varassa EU:n rooli Lähi-idän rauhanprosessin jatkumisessa lepää. Mutta on ilman muuta selvää, että Lähi-idästä tuli Suomen puheenjohtajuuskaudelle sen mittaluokan haaste, jota tuskin villeimmissäkään skenaarioissa osattiin ennustaa.

Teija Tiilikainen, EU-tutkija

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.