Mainos

Onko työmarkkinoiden konsensuksella tulevaisuutta?

Uusi hallitus aloittaa työnsä verraten haasteellisessa ympäristössä. Maailmantalouden kriisi ei ota laantuakseen. Euroopan unionin valtioiden velkakriisien hallitsemisongelmat ovat johtaneet euron sekä politiikan kriisiin. Kotimaiset ongelmat liittyvät ikääntymiseen, kasvun varmistamiseen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseen; kaikki kietoutuvat vaalituloksen aiheuttamaan poliittiseen vääntöön. Onnea uudelle hallitukselle.

Työmarkkinaratkaisuista on perinteisesti haettu apua politiikan ongelmiin. Tulopolitiikan salaisuus poliittisen päättäjän kannalta oli siinä, että sopimusten makrotaloudelliset tavoitteet kuten alhainen inflaatio, kansantalouden kilpailukyky, työvoimakustannusten pidemmän aikavälin hallinta ja monesti palkka- ja veroratkaisujen koordinaatio palvelivat hallitusten talouspoliittisia tavoitteita. Työnantajille positiivista olivat maltilliset, kilpailukykyä tukevat palkkaratkaisut, kielteistä jäykkyys, politiikan sotkeminen työmarkkinaneuvotteluihin ja sopimusten lopulliseen kattavuuteen liittyvät ongelmat. Palkansaajille järjestelmä tuotti hyvää niin kauan kuin uskottiin eri toimialojen ja henkilöstöryhmien palkkojen olevan ilman suurempia muutoksia oikeassa suhteessa ja kun käteen jäävä raha kasvoi.

Tupojen jälkeinen aika on näkynyt työmarkkinaneuvotteluissa liittotason päätöksentekovallan lisääntymisenä. Lyhyen aikavälin katsaus lähihistoriaan osoittaa, että välillä palkat ovat nousseet niukasti, välillä roimasti. Elinkeinoelämän keskusliitto on onnistunut omassa palkkakoordinaatiossa kohtuullisesti. Palkansaajajärjestöjen välillä koordinaatiota ei ole ollut kuin nimeksi: pikemminkin palkka-palkka –kilpailu on nostanut päätään.

Konsensuksen lopullista romahdusta on ennustettu viime aikoina monta kertaa. Työmarkkinoiden konsensuksen vaikeudet heijastuvat Suomessa valtakunnan politiikkaan. Markkinauskovaiset ovat pitäneet kehitystä hyvänä, kun bisneksen kehitys on palkinnut menestyjiä ja jättänyt tasapäistämisen vähemmälle. Markkinoiden kasvava merkitys näkyy siten, että politiikan ote yhteiskunnan kehityksestä on heikentynyt. Puhutaan tuloerojen kasvusta, köyhyydestä ja hyvinvointiyhteiskunnan pohjan romahtamisesta.

Maailmanlaajuinen politiikan kriisi ja nyttemmin EU:n vaikeudet ovat ehkä kyseenalaistamassa liberalistisen talouspolitiikan linjauksia. Kasvu ja markkinoiden vapautuminen eivät tuoneetkaan mukanaan hallittua kehitystä, vaan hallitsemattoman maailmanlaajuisen muutoksen. Toki on voittajia, mutta häviäjiä näyttää kriisiytyvässä maailmassa olevan kasvava joukko.

OECD:ssä kysytään uusien kasvumittareiden perään. Enää ei haluta uskoa pelkästään bruttokansantuotteen ja tuottavuuden kasvun luomaan ihmisten hyvinvointiin vaan haetaan laajempaa yhteiskuntapoliittista lähestymistapaa. Asuminen, tulot, yhteiskunnan toimivuus, turvallisuus, ympäristö, koulutus, terveydenhuolto ja monet muut tekijät muodostavat oman kuvansa yhteiskuntien kilpailukyvystä ja ihmisten hyvinvoinnista.

Konsensuspolitiikka on loppujen lopuksi kompromissien tekemistä ja sovittelemista. Yhdistyneet kansakunnat, IMF ja EU ovat esimerkkejä konsensuksen tarpeesta vaikeissa poliittisissa ja taloudellisissa tilanteissa.

Entä mitä tekee Suomi? Ekonomistit tuntuvat näyttävän aktiivisesti suuntaa. Naapuriin Ruotsiin ”paennut” Juhana Vartiainen julistaa ajankohtaisessa artikkelissaan työmarkkinoiden konsensuksen ja keskitetyn järjestelmän olevan nyt kaikkialla Pohjoismaissa ohi. Suomessa ETLAn toimitusjohtaja Sixten Korkman on nostanut esille korporaatioiden ja poliittisen vallan rinnalle asiantuntijaorganisaatioiden paremmuuden. Talousneuvoston rinnalle tai sitä korvaamaan hän kaavailee talouspolitiikkaa kritisoivaa asiantuntijaraatia. Eläkeasioiden valmistelun hän siirtäisi Eläketurvakeskuksen toimitusjohtajan vetämältä työryhmältä eduskunnan asettamalle asiantuntijaraadille. Valtaa siis Suomessa halutaan jakaa uusiksi.

Viime aikoina myös ristiriidat työmarkkinasuhteissa ovat lisääntyneet. Keskustelussa on havaittavissa vastakkainasettelua juupas-eipäs –tyyliin. Ongelma lienee siinä, että suomalainen elinkeinoelämä ja sen järjestöt eivät ole palkansaajajärjestöjen kanssa enää samalla kartalla. Järjestöiltä puuttuu yhteinen näkemys siitä, miten Suomi menestyy tulevaisuudessa kiristyvässä kilpailussa. Toisaalta järjestöjen näkemykset hyvinvointiyhteiskunnan kehityksestäkin ovat viime aikoina eriytyneet.

Ilman tällaista yhteistä perusnäkemystä Suomen menestystekijöistä on vaikea luoda työmarkkinoille ja työelämään kestävää kehityslinjaa. Myös järjestöjen anti poliittiselle päättäjälle edellyttäisi yhteisiä näkemyksiä. Yhteisiä näkemyksiä tarvitaan kasvusta, kestävästä kehityksestä, energiasta, koulutuksesta ja osaamisesta sekä työllisyydestä. Elinkeinoelämä on viestittänyt huoltaan kustannuskilpailukyvystä. Palkansaajapuolen huolena on tuloksellisen ja tuottavan työn yhteys ansiokehitykseen, turvallisuus ja ostovoima. Nämä kaikki ovat perustekijöitä, joiden varaan yrittäjyys ja hyvä työ Suomessa rakentuvat.

Luulisi olevan näiden tekijöiden pohjalle mahdollista tulevaisuutta rakentaa. Elinkeinoelämän ja palkansaajapuolen tulisikin koota viisaat päänsä yhteen jonkinlaisen pyöreän pöydän synnyttämiseksi uusia ideoita varten. Samanaikaisesti tulisi uuden hallituksen kanssa hahmotella yhdessä vaalikauden talous- ja työmarkkinapolitiikan parempaa koordinaatiota sekä työelämän ja työmarkkinajärjestelmän kehittämishankkeita.

Konsensus ansaitsisi vielä yhden yrityksen.

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.