Mainos

Palkka-alekeskustelussa puurot ja vellit sekaisin

Kun seuraa julkisuudessa vellovaa keskustelua työmarkkina-asioista palkka-aleineen ja veronkorotusehdotuksineen, jota vielä Tasavallan Presidentti osaltaan hämmensi, alkaa tuntua siltä, että puurot ja vellit ovat pahasti sekoamassa. Kultakin keskustelijalta ja uuden ehdotuksen tekijältä tuppaa unohtumaan tavoite, mihin hyvään päämäärään hän pyrkii! Joku puhuu yhteiskunnallisesta solidaarisuudesta, joku kilpailukyvystä, joku julkisesta taloudesta, joku varmuuden vuoksi kaikista näistä yhdessä.

Työmarkkinaosapuolet näyttävät olevan keksimässä pyörää uudestaan. Työnantajat vaativat palkkojen nollalinjaa tai mieluummin palkkojen alennusta liittokohtaisesti neuvoteltavaksi ja teknologiateollisuuden avaamana. Jäykkä keskitetty raamiratkaisu ei saa toistua ja avoimen sektorin pitää avata pää ja muodostaa yleinen linja. Tämä malli keksittiin Ruotsissa jo 1970-luvulla ja sen nimi oli EFO-malli, kehittäjiensä sukunimien etukirjainten mukaan. Mallissa palkkoja korotetaan avoimen eli vientisektorin tuottavuuden mukaan. Mallista luovuttiin vähitellen 1990-luvulla, koska huomattiin sen olevan koko kansantalouden näkökulmasta inflatorinen. Vientialojen tuottavuus kasvaa nopeammin kansantalouden muilla toimialoilla, kotimarkkinasektoreilla, palveluissa ja julkisella sektorilla. Kuitenkin nämä hitaamman tuottavuuden alat maksoivat samat palkkojen korotukset kuin korkeamman tuottavuuden vientialatkin. Inflaatio ja kilpailukyvyn heikkeneminen oli malliin sisälle rakennettu.

1990-luvun alkupuolella alettiin Suomessa noudattaa niin sanottua jakovara-mallia tulopoliittisessa selvitystoimikunnassa käydyn perusteellisen keskustelun jälkeen. Siinä mallissa työvoimakustannusten nousuvaran – jakovaran – määritteli kansantalouden pidemmän ajan keskimääräinen tuottavuuskehitys ja inflaatiotavoite, joka määriteltiin Euroopan keskuspankininflaatio tavoitteen mukaisesti. Siis palkkojen ja välillisten työvoimakustannusten nousu sai olla korkeintaan sama kuin tuottavuuden ja inflaatiotavoitteen summa. Tämä malli puolestaan oli edullinen avoimelle vientisektorille, koska siinä vientialojen palkankorotukset jäivät yleensä näiden alojen tuottavuuskehitystä alhaisemmiksi. Tämä näkyi myös selvästi vahvana kilpailukykynä.

Miksi tämä malli sitten haluttiin hylätä? Siksi, että se ei ottanut alakohtaisia tuottavuuseroja huomioon eikä antanut riittävästi joustoa paikalliseen sopimiseen.

Nyt on sitten keksitty vientisektorin johtama palkkojen korotusmalli uudestaan määrittelemään yleistä linjaa. Toimiiko ajattelu nyt? Kyllä, jos muut alat suostuvat jättämään palkkojen korotukset vientialoja alhaisemmaksi ja suostuvat siirtämään palkkojen nousun määrittelyä yrityksissä ja paikallisesti sovittavaksi alakohtaisen raamin puitteissa.

Toivon, että tämä ajattelu toimii nyt, mutta epäilen, että ei. Seurauksena on kilpailukykyä heikentävä ratkaisu, jossa jokainen ala pyrkii vähintään avaajan tasoon.

Aito liittokierros on sellainen, jossa ei ole päänavaajaa, vaan jokainen ala sopeuttaa palkkakehityksensä alansa tuottavuuden kehitykseen, välittämättä siitä, mitä muilla aloilla tapahtuu. Tällaista aitoa liittokierrosta ei ole vielä koskaan tehty.

Perinteinen liittokierros on palkanmuodostusmalleista huonoin. Se johtaa korotuskilpailuun, jota ei pystytä koordinoimaan. Edellinen liittokierros oli siitä loistava esimerkki.

Tasavallan presidentin esitys oman palkkionsa laskemisesta oli hieno ele, esimerkki edessä johtamisesta. Mutta sekin on jo sekoitettu työmarkkinapolitiikkaan ja ”palkka-aleen”, vaikka sillä ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa. Presidentin ele on tulkittava haluksi näpäyttää kohtuuttomia palkkoja ja korvauksia ja tuloerojen kasvua vastaan aikana, jolloin koko Eurooppa, Suomi mukaan lukien, on taloudellisissa vaikeuksissa. Toisekseen sillä haluttiin osoittaa, että säästäminen on ainoa keino saada julkinen talous tasapainoon ja kestävyysvaje pidemmällä aikavälillä kuriin.

Presidentin avauksen jälkeen keskustelu siirtyi kuitenkin välittömästi palkka-aleen. Kuitenkaan kukaan ei ole ehdottanut yleistä palkkojen alentamista. EK:n puheenjohtaja Kokkilakin vain enemmän pohdiskeli tilannetta, todeten, että nyt ei ole varaa palkkojen nostamiseen, pikemminkin tarve olisi palkkakustannusten alentamiseen. Galluppeja toinen toisensa perään on tehty kyselemällä ihmisten näkemyksiä palkka-alesta. Professori Vesa Puttonen kiirehti vaatimaan, että kuntasektorin liian korkeita palkkoja on ehdottomasti laskettava. Tietämättä, minkälaisilla palkoilla kunnissa tehdään vaativia töitä. Tai kysymättä, mitä yksityisen sektorin konsernia, jossa on yli 40 000 työntekijää, johdetaan 14 000 euron palkalla? Toki kunnissa on suuri tarve parantaa tuottavuutta ja tehokkuutta, joka vähentää palkkakustannuksia tulevaisuudessa. Mutta yksittäisten palkansaajien palkkojen alentaminen ei ole mahdollista eikä tarpeellista. Kunnissakin tehdään arvokasta ja tuottavaa työtä.

Soppaa alettiin hämmentää myös verotuksella. Suurten tulojen verotusta on kiristettävä! Kuulostaa tasapuoliselta ja hyvältä. Otetaan sieltä missä on varaa maksaa. Kannattaa kuitenkin jälleen miettiä vaikutuksia ja tutkia tosiasioita. Verotusta on huomattavasti kiristetty kuluvalle vuodelle – erityisesti hyvätuloisten alueella. Solidaarisuusvero asetettu, eläkeläisten verotusta on yli 45 000 euron jälkeen kiristetty erittäin voimakkaasti, korkeimmillaan 8 prosenttiyksikköä, huomattavasti kireämmäksi kuin palkansaajalla samalla tulotasolla. Pääomatulojen verotusta on kiristetty ja myös porrastettu. Tuloveroasteikon ennestäänkin jyrkkää progressiota on rajusti lisätty. Suomessa matalatuloisten verotus on keskimääräistä alhaisempaa ja korkeatuloisten verotus huomattavasti keskimääräistä kireämpää. Kannattaa miettiä myös verotuksen dynamiikkaa – kiristyvä verotus vähentää nopeasti kulutusta ja nopeasti myös talouden kasvua, onhan kulutus kuitenkin 60 prosenttia kansantuotteesta. Verotuksen kiristyksillä ei kansantaloutta kasvuun saada!

Keskustelu on nyt luokatonta, sekavaa, ja sitä vaivaa yhteisten tosiasioiden puute. Vaihtotaseen alijäämä on selvä merkki kilpailukyvyn puutteesta. Mutta mistä kilpailukyvyn puute taas johtuu, on jo eri asia. Rakennemuutoksesta vai kustannuksista? Kumpaankin näistä taudeista on erilaiset lääkkeet. Ja kun ne vaivaavat samaan aikaan, tarvitaan lääkkeiden yhdistelmä.

Nyt kaivattaisiin konsensusta, yhteistä näkemystä siitä, mikä on mahdollista ja miten se toteutetaan. Pantakoon Tulo- ja kustannusselvitystoimikunta tekemään yhteisiä numeroita ja pääministerin johtama Talousneuvosto käymään suljettujen ovien takana keskustelua tilanteen vaatimista toteuttamistavoista!

Arto Ojala

Kemijärven ex-kaupunginjohtaja

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.