Mainos

Putin ja Nato

EU-tutkija Teija Tiilikainen arvioi, että Venäjän ulkopolitiikka on palautunut vuosituhannen alun yhteistyövaiheesta takaisin vastakkainasettelun strategiaan. Maan perusvihollinen on Tiilikaisen mukaan yhä Nato. Suomen ei kuitenkaan tutkijan mielestä kuulu tehdä turvallisuuspoliittisia päätöksiä Venäjän kantojen mukaan, vaan laajempaan harkintaan perustuen.

Venäjän presidentti Vladimir Putinin kanta Suomen Nato-jäsenyyttä koskien on taas herättänyt hämmennystä Suomessa. Putinin mukaan Suomen liittyminen Natoon ei olisi eduksi Suomen ja Venäjän välisille suhteille. Lausunnon sisällössä ei sinänsä ole mitään uutta aiempaan verrattuna. Toistettuinakin nämä kannat käyvät kuitenkin aina suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimeen. Mitä meidän tulisi presidentti Putinin kannoista oikein ajatella?

Kylmän sodan jälkeinen Venäjä on kynsin hampain pyrkinyt pitämään kiinni roolistaan globaalina suurvaltana. Suurvalta-aseman tavoittelu on ollut päämäärä; välineet tuon päämäärän saavuttamiseksi ovat vaihdelleet. Kylmän sodan päätyttyä Venäjä uhitteli kovin sanoin Naton laajentumista vastaan pyrkien luomaan mielikuvaa, ettei Neuvostoliiton muuttumisella Venäjäksi olisi suurta merkitystä kansainvälisen valtajärjestelmän kannalta. Venäjällä olisi suurvallan legitiimi oikeus ja mahdollisuus säädellä tuota valtajärjestelmää ja suojata etupiiriään Naton laajentumiselta.

Uuden vuosituhannen alussa tavoitteet säilyivät, mutta välineet muuttuivat. Terrorismin vastaisen taistelun asetelmassa Venäjän suurvalta-asemaa pönkitti paremmin Yhdysvaltojen rinnalle asettuminen kuin sen politiikan vastustaminen. Vahvistaakseen kumppanuuttaan Yhdysvaltojen kanssa Venäjä otti suopeamman asenteen Natoon ja suhtautui ymmärtäväisemmin myös sen laajentumiseen. Kumppanin aikeita ei ollut syytä epäillä: Natosta tuli tässä asetelmassa yhteistyöväline terrorismin vastaisessa taistelussa.

Irakin sodasta käynnistynyt uusi asetelma on palauttanut Venäjän takaisin aiempaan strategiaansa. Irak on jo aikaa sitten muodostunut Yhdysvaltojen showksi, eikä Venäjällä ole kumppanuudesta enää mitään voitettavaa. Se on jälleen siirtynyt korostamaan valta-asemaansa vastakkainasettelujen kautta. Vastakkainasetteluja varten se tarvitsee sopivia riitapukareita, joita viime aikoina onkin löytynyt monesta ilmansuunnasta. Viime syksynä vakoiluepisodi Georgian kanssa johti Venäjän ylimitoitettuun reaktioon. Venäjän aseena tässä sapelienkalistelussa - samoin kuin sen viimeaikaisissa mittelöissä EU:n suunnalla - ovat olleet sen energiavarat.

Venäjän perusvihollinen - ja ainoa, jonka suuntaan se voi perustellusti tällä hetkellä päteä sotilaallisena suurvaltana - on kuitenkin edelleen Nato. Natoa ei siksi kannata lakata kokonaan näkemästä sotilasliittona ja uhkana Venäjälle, vaikka tämä ajattelu olikin terrorismin vastaisen sodan edellyttämän kumppanuusajattelun kaudella työnnetty taka-alalle. Putinin tämänviikkoinen kanta, jonka mukaan Venäjä ei katso sotilasliittojen ratkaisevan maailman turvallisuusongelmia, tulikin yhtä vakuuttavana kuin hänen aiempi kantansa, jonka mukaan Nato on muuttanut luonnettaan.

Mitä annettavaa Putinin uusimmalla Nato-kannalla on siis Suomelle? Putinin lausahdus muistuttaa vain siitä, että suomalaisen turvallisuuspolitiikan suunnittelua ei tule kytkeä siihen, mitä mieltä Kremlissä kulloinkin asioista ollaan. Nato on välillä hyvä ja välillä paha täysin riippumatta sitä, onko Suomi sen jäsen vai ei. Suomalaisen turvallisuuspolitiikan tulee sen sijaan perustua perusteltuihin näkemyksiin niiden pitkän linjan poliittisten tekijöiden kehityksestä, jotka Suomen ja suomalaisten turvallisuuteen vaikuttavat. Venäjän ja muiden suurvaltapolitiikkaa kaihoavien toimijoiden halut ja mahdollisuudet harjoittaa tätä politiikkaa on arvioitava keskeisenä osana näitä tekijöitä.

Teija Tiilikainen, EU-tutkija.

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.