Mainos

Historialliset rikosjutut 1914, osa 2: Itsemurhia, tiirikkamiehiä ja alamittaisia siikoja

Minkälaisia rikosjuttuja Helsingin raastuvanoikeudessa puitiin sata vuotta sitten? 1990-luvun alusta rikostoimittajana työskennellyt MTV:n uutisten rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilä päätti ottaa selvää ja suuntasi vanhojen asiakirjojen pariin Kansallisarkistoon.

Alamittaiset siiat

Kalakauppias Juho Nieminen joutui oikeuteen, kun hän oli kaupitellut torilla alamittaisia suolaisia siikoja. Laissa vaadittua 25 sentin mitan alle jääneitä siikoja oli noin 60 kiloa.

Nieminen selvitti ostaneensa kalastajalta kesällä 90 kiloa kaloja ja päällimmäiset täyttivät vaatimuksen, mutta alimmat olivat alamittaisia. Salissa kuultu kalastaja vannoi, että kaikki hänen myymänsä kalat olivat olleet täysimittaisia.

Virkatodistuksen mukaan kalakauppias Nieminen oli tuomittu aiemmin sakkoihin avuttoman lapsen heitteillejätöstä ja väärästä ilmiannosta.

Nyt Nieminen tuomittiin 15 markan sakkoihin.

Kalat päätyivät takavarikkoon ja edelleen kaupungin köyhäinhuoneelle.

x x x

1914-Bockin talo

Vuonna 1913 Helsingin raastuvanoikeus oli saanut tilat Bockin talosta Senaatintorilta. Rikosjuttuja käsitteleviä osastoja oli neljä ja jutut arvottiin niiden kesken. Rikosjuttuja käsiteltiin kahdesti viikossa. Oikeudenkäynnit tulivat pääosin vireille suhteellisen nopeasti, vaikka Helsingin kaupungin vuoden 1914 asiakirjoissa todetaan raastuvanoikeuden työn runsaasti lisääntyneen.

Lue lisää raastuvanoikeuden tilasta 1914 Helsingin kaupungin vanhoista asiakirjoista. (Raastuvanoikeuden tilaa ja kehitystä pohtineen komitean mietintö alkaa pdf-dokumentin sivulta 601.)

Kaupungin vuosikertomukseen liitettyjen tilastojen mukaan rikosjuttuja oli kaikilla osastoilla vuonna 1912 yhteensä 10128. Määrä on lähes sama kuin nykyisin, mutta nyt monet sakkojutut eivät koskaan päädy oikeuden päätettäväksi. Tosin 1910-luvulla vähäpätöisissa jutuissa ei syytetyn tarvinnut tulla paikalle, vaan oikeus vahvisti sakon poliisin raportin perusteella.

Törkeitä rikoksia kirjattiin oikeudessa vuonna 1912 noin 550. Syylliseksi tekijät katsottiin noin 90 % tapauksista, nykyisin luku on hieman korkeampi.

Jos sakkoa ei maksanut, niin seurasi vankeutta, mutta silti vanhojen tilastojen mukaan noin viidesosa pikkujutuissa tuomituista vältti rangaistuksen kokonaan.

”Täytäntöönpanon tehokkuus on näissä jutuissa yksinomaan sen varassa, onko poliisi tarkastanut pidätettyjen nimestään ja asunnostaan antamat tiedot; jos pidätetty on antanut väärän tiedon näistä eikä hänen tietojaan ole tarkastettu, on tuskin mahdollista enää tavata häntä tuomion antamisen jälkeen”, kaupungin raportissa todetaan.

”Lienee hyvinkin usein sattunut että, kun kaupunginvouti parin kuukauden kuluttua päätöksen antamisesta saapuu sitä toimeenpanemaan, tuomittu itse ilmoittaa hänelle, että tuomitun niminen henkilö tosin on asunut talossa, mutta muuttanut tuntemattomaan paikkaan, ja että kaupunginvouti, joka itsekohtaisesti ei tunne tuomittua ja jolla ei myöskään ole aikaa laajempiin tiedusteluihin, on tyytynyt tähän ilmoitukseen.”

Tuomiokirjan perusteella voi päätellä, että juttu huudettiin saliin ja aluksi selvitettiin, keitä oli paikalla. Erityisen tärkeää vaikuttaa olleen osallisten maine. Usein juttuun on liitetty virkatodistukset, joista selviää rippikoulun käyminen, aiemmat tuomiot ja avioliiton ulkopuoliset lapset tai se, jos syytetty on tällainen.

Aluksi syyttäjä pyysi oikeutta tutkimaan tapausta ja ryhdyttiin selvittämään, mistä oli kyse. Poliisin raportti luettiin ja kysyttiin, oliko asianosaisilla lisättävää. Samoin meneteltiin tietysti erikseen saliin pyydettyjen todistajien kanssa.

Poliisikuulusteluja luettiin oikeussaleissa vielä 1980-luvulla, muttei enää nykyisin.

Joissain tapauksissa syyttäjä esitti rangaistusvaatimuksen vasta käsittelyn lopussa, mutta toisinaan myös ennen poliisiraportin lukemista. Suurin osa jutuista ratkaistiin saman tien, mutta tuomiota ei oikeastaan perusteltu lainkaan.

1914-raitiovaunu

Raitiotievaunuonnettomuus

6. helmikuuta kello 4.40 iltapäivällä Esaias Kettunen jäi Töölössä Unioninkatu 43:n kohdalla raitiotievaunun nurin ajamaksi. Hänet kiidätettiin pika-ajurilla kirurgiseen sairaalaan, mutta mies kuoli.

Vartiossa ollut poliisimies Hölmström näki tapauksen. Poliisi kertoi raitiotievaunun tulleen Liisankadulta päin. Samaan aikaan toinen tuli Söörnäisestä Unioninkatua pitkin. Kivityömies Esaias Kettunen juoksi vaunun takaa toisen eteen.

26-vuotias kuljettaja Karl Ådahl kertoi, että hänen oli ”aivan mahdotonta ehtiä mihinkään toimenpiteeseen, kun mies oli tullut kuin heitetty hänen vaununsa eteen”.

Toisen vaunun konduktööri Viktor Hägglund tunnisti Kettusen mieheksi, joka oli ollut hänen vaunussaan. Hägglund ei huomannut Kettusen hyppyä, mutta tiesi kertoa Kettusta monta kertaa varoitetun liikkuvasta vaunusta hyppäämisestä. Silti hän teki sen joka ilta juuri Unioninkatu 43:n kohdalla. Hägglund kertoi myös, että toisesta vaunusta oli annettu varoitusmerkkejä.

Kettusen leski kertoi miehensä olleen tulossa kotiin työmaalta Brändön huvilakaupunginosasta.

Oikeudessa leski katsoi Ådahlin syypääksi miehensä kuolemaan ja vaati tätä maksamaan kohtuullisen eläkkeen. Kuljettajan mukaan hän ei olisi voinut estää tapahtumaa, joten ei häntä voi velvoittaa maksamaan eläkettäkään.

Kun asiaa oli selvitetty, syyttäjä päätyi siihen, että Kettunen oli itse syypää omaan kuolemaansa eikä esittänyt rangaistusvaatimusta.

Oikeus totesi, että Kettunen oli oman varomattomuutensa kautta kuolemaansa syyllinen, minkä takia Ådahl vapautettiin maksamasta vainajan leskelle elatusapua tai hautauskuluja.

Ruumiinavauskulut, 24,88 markkaa, määrättiin kruunun suoritettavaksi.

x x x

1914-itsari

Kolmannen osaston jutuissa syyttäjänä toimi kaupunginviskaali Adolf Mesterton. Hänestä löytyy netistä kuva vuodelta 1910. Kuusikymmentävuotias mies on tanakka. Posket ovat pyöreät, leukaparta harmaantunut ja viikset ajanmukaisen tuuheat.

Valokuvassa mies näyttää hieman jopa hymyilevän, mutta se on otettu vapaapalokuntaharrastuksen yhteydessä. Mestertonin pojasta tuli 1920-luvulla myös kaupunginviskaali Helsinkiin.

Tuomareiden nimiä päätöksiin ei ole kirjattu.

Tiirikkamies

Lauantaina 14. helmikuuta kello 2.20 iltapäivällä poliisikonstaapelit Fabian Hahl ja Mooses Härkönen toivat Vaasankatu 2:n kohdalta kadulta joutolaismies Karl Lukanderin Etsivään osastoon. Syynä oli se, että tämä oli murtautunut työmiehenleski Anna Tuovisen omistamaan Kinaporintien varrella sijaitsevaan kahvikojuun, poliisiraporttiin kirjattiin.

Lukanderilta löydettiin pidätettäessä seitsemän tiirikkaa ja avainta.

Kahvilanpitäjä Tuovinen kertoi poliisille, että varkaat olivat vetäneet ulkolukon säpin ja särkeneet laudan eräästä sisäosaston ovesta, mutta myymäkojuun ei ollut päästy. Kahvilanpitäjä ei vaatinut rangaistusta.

20-vuotias Lukander kertoi syntyneensä Helsingissä, olevansa naimaton ja käyneensä kaksi luokkaa kansakoulua. Hänet todettiin luku- ja kirjoitustaitoiseksi.

Lukanderilla oli jo rikostaustaa: hänet oli tuomittu vuonna 1910 varkaudesta 3 kk vankeuteen, 1911 törkeästä varkaudesta 5 kk vankeuteen, maaliskuussa 1912 kahdesta petoksesta 4 kk 15 pv ja huhtikuussa 1912 törkeästä varkaudesta ja pesänkavalluksesta 8 kk 10 pv.

Lukander täydensi poliisille vielä, että Porvoon raastuvanoikeus oli maaliskuussa 1913 tuominnut hänet törkeästä varkaudesta 6 kuukautta vankeutta.

Lukander tunnusti, että tarkoituksena oli murtautua kahvikojuun ja että hän olisi rikkonut sisäovenkin, jollei paikalle tullut, kulkuvahdissa ollut poliisikonstaapeli olisi häntä pidättänyt.

Poliisi tiedusteli tiirikoista. Lukander sanoi niiden jääneen hänen taskuihinsa sattumalta.

Oikeudenkäynti oli ilmeisen nopea. Kertomukset luettiin ja asianosaiset myönsivät ne oikeiksi. Raastuvanoikeus langetti Lukanderille yhden vuoden kuritushuonetta uudistetusta murrosta.

1914-kirja

x x x

Selkeiden rikosjuttujen ohella raastuvanoikeuden rikososastoilla käsiteltiin myös riitajuttuja, mm. lasten elatusmaksuja koskevia juttuja. Niitäkin osuu maaliskuuhun useita.

Käräjäoikeudessa puitiin myös poliisin tekemät kuolemantutkinnat, joissa saattoi olla kyse sairaskohtauksesta, onnettomuudesta tai itsemurhasta.

Karbolihappo

Muurari Karl Linderall seisoi sattumalta Abrahaminkadun ja Kirkkokadun kulmassa maanantaina 16. helmikuuta kello 8.45, kun hän huomasi kovin sairaalta näyttävän leivänulosajajan Lydia Laineen hevoskärryissään. 22-vuotias nainen valitti pahoinvointia ja huusi apua.

Muurari pysäytti hevosen ja huomasi heti naisen nauttineen karbolihappoa. Linderall lähti viemään naista kirurgiseen sairaalaan, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Myöhemmin oikeuslääketieteellisen instituutin ruumiinavaus vahvisti muurarin epäilyn oikeaksi. Kyse oli myrkyllisestä karbolihaposta, jota käytettiin desinfiointiaineena.

Konstaapeli Otto Myllymäki sai tehtäväksi selvittää mitä leipomossa työskenneelle Lydia Laineelle oli tapahtunut. Poliisiraporttiin on k,irjattu kuulustelut.

Ensimmäisenä kuultu leipomonjohtajatar Selma Toivonen ei ollut huomannut mitään erityistä, eikä osannut sanoa mitään syytä karbolihapon juomiselle. Toivonen tosin kuvasi Laineen olleen aina kovin kiukkuinen, ja maanantaiaamuna puheet olivat vähän eriskummallisia.

Leipomotyöntekijä Lydia Salonen oli tuntenut vainajan lokakuusta. Salonen kertoi Laineen valittaneen useita kertoja, että hänellä on ikävä elämä ja että hän aikoo lopettaa sen. Joulukuussa Laine oli tullut eräänä iltana kotiin ja näyttänyt pienen pullon karbolihappoa. Laine oli uhannut ottaa sen sisällön.

Salonen oli huomaamatta ottanut pullon pois ja lyönyt sen rikki.

Salonen kertoi, että sunnuntaina hän oli ollut Laineen kanssa elävissä kuvissa. Konstaapeli Myllymäki kirjasi Salosen sanoneen, että ”vainaja oli hänelle uudistanut mielipiteensä, että hän tulee lopettamaan itsensä”.

Leipomotyöläinen Liisi Pehkonen asui useiden muiden naisten ohella samassa huoneessa Laineen kanssa Liisankadun varrella. Pehkonen kertoi Laineen istuneen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä myöhään kirjoittaen kirjeitä. Pehkonen kuvasi Lainetta kovin hermostuneeksi.

”Kun toiset tytöt olivat hänelle sanoneet, että hän sammuttaisi tulen kun eivät voi muuten nukkua, kun on valoa huoneessa, oli vainaja heille sanonut, että kyllä ensi yönä saatte minun puolesta nukkua rauhassa”, konstaapeli Myllymäki kirjasi raporttiin.

Pehkonen kertoi, että Lydia Laine oli jatkanut kirjoittamista pienen lampun avulla.

Tämä raportti luettiin oikeudessa, kun Laineen kuolema tutkittiin. Kaksi todistajaa kertoi asiat vielä uudestaan oikeussalissa.

Tapaus todettiin itsemurhaksi ja ruumiinavauskulut määrättiin valtion maksettaviksi.

x x x

Kirjeistä tai niiden sisällöstä ei ole mitään mainintaa pöytäkirjoissa.

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.