Mainos

Erikoisartikkeli: Katastrofaalisesta sijoituksesta menestykseksi – näin nuukailu oli tuhota yhden New Yorkin maamerkeistä

Miljardööri Rockefeller lupautui mukaan rakennusprojektiin, jonka piti elävöittää New Yorkia. Hän teki kaikkensa luodakseen arkkitehtoonisen mestariteoksen mutta oli vähällä joutua naurunalaiseksi.

MTV julkaisee artikkelin yhteistyössä Tieteen Kuvalehden Historia-julkaisun kanssa.

Keskellä New Yorkia jo 80 vuotta kohonneessa Rockefeller Centerissä vierailee vuosittain miljoonia ihmisiä. Siellä kaupunkilaiset ja turistit voivat kokea upeita viihde-esityksiä, luistella kuuluisalla aukiolla tai vain nautiskella paikan ilmapiiristä ja ihmetellä sen ihmisvilinää.

Alun perin paikalle piti tulla vain oopperatalo. New Yorkin Metropolitan Opera päätti vuonna 1926 lähteä Broadwaylta, sillä aiemmin niin muodikkaan kadun vallanneita nuhjuisia liikkeitä ei pidetty riittävän hienoina naapureina korkeakulttuurille.

Metropolitanin johto valitsi oopperan uudeksi paikaksi maapalasen Manhattanilta. Siellä sijaitsi purkuvalmis slummi, ja maan omistaja, Columbian yliopisto, oli enemmän kuin innokas saamaan uusia vuokralaisia, joiden se uskoi nostavan alueen tasoa.

Vasta kun suuret suunnitelmat oli laadittu, samppanjapullot poksauteltu ja onnitteluja vaihdettu, oopperan johto alkoi pohtia ratkaisua keskeiseen ongelmaan: oopperalla ei ollut varaa muuttaa.

Silloin kuvaan astuivat John D. Rockefeller nuorempi ja hänen perheensä miljardit. Alussa Rockefeller oli vain yksi monista potentiaalisista sijoittajista, mutta pian hän ajautui oman kärsimättömyytensä ja oopperan juonittelujen ansiosta yhä syvemmälle hankkeeseen. Kun ooppera sitten lopulta vetäytyi hankkeesta, Rockefeller joutui maksumieheksi.

Rockefellerin oli nopeasti keksittävä jotain, millä estää jättitappiot ja pelastaa sukunsa nimi häpeältä ja pilkalta. Pakon edessä tehty uusi suunnitelma johti New Yorkin ja koko Yhdysvaltojen tunnetuimpiin kuuluvan rakennuskokonaisuuden syntymiseen.

Rockefeller vanhempi oli ”ryöväriparoni”

Rockefellerit olivat useimpien äkkirikastuneiden tavoin hyvin tarkkoja siitä, mitä muut heistä ajattelivat. Suku oli ollut 1800-luvun lopulle asti pikkukauppiaita ja huijareita, kunnes John D. Rockefeller vanhempi rikastui äkisti.

Rockefeller loi vaurautensa öljyllä ja ansaitsi siten paikkansa New Yorkin niin sanottujen ”ryöväriparonien” joukossa. Heihin kuuluivat muun muassa teräskeisari Andrew Carnegie, rautatieruhtinas Cornelius Vanderbilt ja pankkiiripohatta J. P. Morgan.

Näiden miesten joskus kyseenalaiset liiketoimet ja suunnattomat rikkaudet herättivät ihmisissä kateutta ja vihaa, ja he halusivat kipeästi parantaa julkisuuskuvaansa. Niinpä he lahjoittivat suuria summia hyväntekeväisyyteen ja kulttuuriin.

Suvun jo ikääntyneen päämiehen pojalle John D. Rockefeller nuoremmalle hyväntekeväisyydestä tuli lähes kokopäivätyötä, kun hän yritti hankkia perheen nimelle lisää arvostusta.

Muuttoa suunnitteleva ooppera vaikutti oivalta tukikohteelta. Kun hanke ei sitten näyttänyt edistyvän, Rockefeller vuokrasi elokuussa 1928 itse Columbian yliopistolta oopperalle kaavaillun alueen Manhattanilta eli noin 90 000 neliömetriä 24 vuodeksi.

Vuosivuokra oli 3,8 miljoonaa dollaria, mikä vastaa nykyrahassa noin 45 miljoonaa euroa.

Rockefeller oli nyt sitoutunut projektiin, mutta ooppera viivytteli, ehkäpä saadakseen kiskotuksi Rockefelleriltä lisää rahaa. Sitten tapahtui jotain, joka sotki suunnitelmat täydellisesti.

Pörssiromahdus keskeytti hankkeen

Wall Streetin pörssi romahti lokakuussa 1929, ja yhdessä viikonlopussa Yhdysvaltojen taloudelta putosi pohja.

Puolitoista viikkoa myöhemmin New Yorkin lehdet kirjoittivat: ”Suunnitelmista rakentaa uusi ooppera herra Rockefellerin tarjoamalle maalle on luovuttu.”

Metropolitan vetäytyi ja jätti Rockefellerin huolehtimaan maksuista. Hänellä oli seuraavat 24 vuotta maksettavanaan tähtitieteellinen vuokra, joka tuntuisi jopa niin äveriään suvun taloudessa.

Vielä pahempi oli huijatuksi tulemisen aiheuttama nöyryytys. Rockefellerin maine saisi suuren lommon, mikäli hän ei pian keksisi, millä saada vuokratontti tuottamaan.

Rockefeller toivoi, että hän pystyisi vuokraamaan maat edelleen yksittäisille yrityksille. Talvella 1929–1930 oli kuitenkin lähes mahdotonta löytää ketään, joka olisi halunnut sijoittaa rakennusmaahan.

Lama kaatoi yrityksiä kuin heinää, ja tyhjien liiketilojen määrä New Yorkissa vain kasvoi päivä päivältä.

Jotta Rockefeller voisi hyötyä tontista, hänen pitäisi rakennuttaa se itse. Rakennusten pitäisi olla niin houkuttelevia, että ne erottuisivat New Yorkin valtavilla kiinteistömarkkinoilla. Niiden piti ohittaa näyttävyydessä sellaiset meneillään olleet mittavat ja komeat rakennusprojektit kuin Chrysler Building ja Empire State Building. Ainoa mahdollisuus oli siis panostaa hankkeeseen entistä enemmän rahaa.

Alkuperäisten laskelmien mukaan kustannukset olivat 128 miljoonaa dollaria, nykyrahassa lähes 1,5 miljardia euroa, jotka Rockefellerin piti pulittaa omasta taskustaan. Lisäksi hänen oli maksettava 1,3 miljoonaa dollaria Columbian yliopiston entisille vuokralaisille ja purettava 298 huonokuntoista matkustajakotia, yökerhoa, baaria ja bordellia, ennen kuin rakentaminen saattoi alkaa.

Useimpien vuokralaisten vuokrasopimus oli tosin päättynyt, mutta muille piti maksaa siitä, että he suostuivat lähtemään.

Rockefeller tarttui toimeen. Hän palkkasi joukon rakennusalan asiantuntijoita keksimään, miten yli 350 000 kiinteistöneliötä pystyttäisiin vuokraamaan lama-ajan New Yorkissa.

Radio tarjosi ratkaisun

Tulevaisuus ei näyttänyt valoisalta, mutta Rockefellerin onni näytti kääntyvän, kun hän sai vuokralaiseksi varsinaisen raskaan sarjan tekijän. Se muutti myös koko hankkeen luonteen kertaheitolla.

Rockefellerin ensimmäinen vuokralainen oli radioita valmistava RCA (Radio Corporation of America), joka omisti radioyhtiö NBC:n (National Broadcasting Company). Siinä missä Metropolitan Opera tarjosi perinteistä taidetta yläluokalle, RCA ja NBC edustivat tulevaisuuden joukkoviestintää ja suurelle yleisölle suunnattua viihdetarjontaa.

Radio oli kehittynyt vauhdilla, ja 1920-luvun lopulla jo joka kolmannessa yhdysvaltalaiskodissa oli radiovastaanotin. Ihmiset saattoivat nyt seurata maailman tapahtumia oman kotinsa rauhassa. Usein uutiset tuotti NBC, joka hallitsi kahta Yhdysvaltojen kolmesta koko maan kattavasta radiokanavasta.

Emoyrityksellä RCA:lla oli myös siivu kukoistavasta elokuvateollisuudesta toisen tytäryhtiönsä, RKO:n, kautta. RCA tarvitsi lisää tiloja toiminnalleen ja oli halukas maksamaan 4,25 miljoonaa dollaria vuodessa ”Radio City” -nimisestä kompleksista. Siihen kuului pilvenpiirtäjä, pari muuta rakennusta sekä kaksi valtavaa salia viihde-esityksiä ja elokuvanäytöksiä varten.

Tuollainen jätti tukenaan Rockefeller rohkeni toivoa, että uskalias sijoitus sittenkin kantaisi hedelmää. Arkkitehtien pitäisi nyt suunnitella rakennuksia, jotka olivat moderneja ja huokuivat ajan henkeä, kuten uudet vuokralaisetkin.

Rockefeller palkkasi projektin johtajaksi John Toddin, joka oli jäyhä juristi ja kokenut urakoitsija. Tämän tehtävä oli piiskata arkkitehdit suunnittelemaan ensimmäistä kertaa New Yorkin historiassa yhtenäinen rakennuskokonaisuus yksittäisten rakennusten sijaan – kaupunki kaupungin sisälle.

Toddin työryhmän ytimen muodostivat miehet, joiden kanssa hän oli työskennellyt aiemminkin ja joihin hän luotti. Toisin kuin useimmat newyorkilaisarkkitehdit, he eivät kuuluneet yläluokkaan eivätkä olleet opiskelleet ranskalaisissa taidekouluissa. He pyrkivät käytännöllisiin ratkaisuihin ja yrittivät pitää kustannukset kurissa.

Todd luonnosteli työryhmän kanssa tulevan rakennuskompleksin yksityiskohdat, ja maaliskuussa 1931 he olivat valmiit esittelemään näkemyksensä lehdille. Lehdistötilaisuuden tulos ei kuitenkaan ollut sitä, mitä oli toivottu.

Säästämisinto kostautui

Vaikka lama koetteli Yhdysvaltoja, New Yorkissa odotettiin, että Rockefellerin rakennushanke tarjoaisi ylenpalttista luksusta. Sen sijaan lehdistölle esiteltiin joukko epäsuhtaisia rakennuksia, jotka oli ahdettu liian pieneen tilaan.

”Suurin ongelma on se, että Radio City on ruma”, oli New York Herald Tri¬bune -lehden armoton arvio. ”Rakennukset näyttävät luotaantyöntävän tylsiltä ja masentavilta.”

”Arkkitehtonisia hairahduksia ja hirveyksiä”, marisi The New York Times.

RCA:n hankkeelle tuoma hohde haihtui, ja koko kaupunki hirnui pilkallisesti Rockefellerin rimanalitukselle. Esimerkiksi suositussa revyyssä ”Mister Junior”, joka oli nimetty Rockefeller nuoremman mukaan, tämä yritti väkisin lahjoittaa vuokramaat isälleen.

Tuollaisessa ilmapiirissä oli mahdotonta houkutella vuokralaisia Yhdysvalloista. Rockefeller nuoremman poika Nelson lähetettiinkin Eurooppaan etsimään ulkomaisia yhteistyökumppaneita, ja arkkitehdit patistettiin takaisin piirustuspöydän ääreen.

John Todd oli yrittänyt säästää kaikessa mahdollisessa. Hän puolusteli ratkaisujaan sillä, että jos kustannukset nousisivat kovin suuriksi, Rockefellerin sijoitus tuskin maksaisi itseään koskaan takaisin. Nuukailu oli nyt kuitenkin uhannut tuhota kaiken.

Kriisi muutti arkkitehtiryhmän sisäisiä valtasuhteita. Luovimmat ja taiteellisimmat saivat nyt puheenvuoron, kun Todd ja hänen käytännöllisemmät mutta mielikuvituksettomammat suosikkinsa olivat aiemmin vaientaneet heidät.

Eritoten Raymond Hood -niminen arkkitehti osoittautui joukon luovaksi sieluksi, jonka ansiota pitkälti oli se, että Rockefeller Centeristä tuli yksi New Yorkin maamerkeistä.

Tyyliä kustannuksia säästämättä

Keikarimainen ja sanavalmis Raymond Hood oli yhdysvaltalaisen arkkitehdin arkkityyppi. Hän oli varakkaasta perheestä, ja hän oli valmistunut Pariisin kuuluisasta École des Beaux-Arts -taidekoulusta.

Ennen tuloaan Rockefellerin leipiin hän oli suunnitellut julkisia rakennuksia muun muassa Chicagoon. Onnettoman lehdistötilaisuuden jälkeisinä kuukausina Hood osoitti loistavat manipulointikykynsä.

”Jokainen järjissään oleva ihminen tietää, että John Toddin kanssa on turha väitellä”, Hood kertoi myöhemmin.

Hän keksikin haluamilleen tyylimuutoksille uskottavat taloudelliset perustelut. The Newyorker -lehti nimitti häntä syystäkin ”nerokkaaksi lurjukseksi.”

Ensitöikseen Hood sai Toddin vaihtamaan ulkoseinien alkuperäisen tiilen kauniimpaan mutta tosiasiassa kalliimpaan kalkkikiveen. Se sai rakennukset näyttämään valoisemmilta ja houkuttelevammilta.

Avoimen tilan lisäämiseen perustui myös Hoodin ehdotus luopua suuresta pyöreästä rakennuksesta, joka oli ollut keskeinen Toddin suunnitelmassa. Sen piti ulottua pitkälle Fifth Avenuen jalkakäytävälle ja suorastaan pakottaa ohikulkijat astumaan sisään rakennukseen, jossa he kulkeutuisivat maanalaiseen ostoskeskukseen.

”Öljytynnyri”, kuten pyöreää uloketta lehdissä kutsuttiin, oli kuitenkin ristiriidassa muiden rakennusten kulmikkuuden kanssa ja teki alueesta muutenkin ahtaan tuntuisen.

Hood pystyi lehtien kritiikkiin vedoten vakuuttamaan Toddin siitä, että ”tynnyri” oli huono ratkaisu. Jalankulkijat tulisi sen sijaan houkutella avoimelle kadulle ja suurelle keskusaukiolle, jonka taustalla kohoaisi RCA-pilvenpiirtäjä.

Aukion kahdelle muulle sivulle tulisi auringonvaloa kadulle päästäviä matalampia rakennuksia, jotka Rockefeller kaavaili vuokraavansa ulkomaisille yrityksille.

Nelson Rockefellerin myyntimatka Eurooppaan olikin ollut tuloksekas. Brittiläisten yhtiöiden yhtymä ilmoitti lokakuussa 1931 olevansa valmis vuokraamaan tiloja, ja kohta myös ranskalaiset ilmaisivat olevansa kiinnostuneita. Aukion matalat rakennukset varattiin siis briteille ja ranskalaisille.

Uusi avoin ja valoisa rakennussuunnitelma herätti kiinnostusta kotimaassakin, ja tieto eurooppalaisista vuokralaisista lopulta sulatti newyorkilaiset hankkeelle. Helmikuussa 1932 Rockefeller nuorempi nimesi suunnitelman uudelleen sukunsa mukaan. Työnimellä ”Metropolitan” kulkenut rakennelma sai nyt komean nimen ”Rockefeller Center” eli ”Rockefeller-keskus”.

Suunnitelma eteni

Rakentaminen oli alkanut vuoden 1931 lopulla 75 000 työmiehen voimin. Ensin kiirehdittiin saamaan valmiiksi pilvenpiirtäjä ja muut rakennukset, joihin RCA jo kärsimättömänä odotti pääsevänsä muuttamaan.

Hood jatkoi pomonsa säälimätöntä manipulointia ja kehuskeli kirjeessä ystävälleen: ”Todd on konservatiivisin ihminen, jonka tunnen, mutta kuljemme askel askeleelta kohti nykyaikaa.”

Hoodin ansiosta moniin rakennuksista tehtiin kattopuutarha, ja hän sai läpi myös suunnitelman, jonka tarkoitus oli parantaa madalletun keskusaukion viihtyisyyttä. Suihkulähteeseen Todd tosin ensin suhtautui nuivasti.

”Tajuatko yhtään, kuinka paljon 115 000 vesilitran kuluttaminen päivässä maksaa?” Todd kysäisi liioitellun kärsivällisellä äänellä.

”En, paljonko?” Hood vastasi viattoman näköisenä.

Todd teki nopean päässälaskun ja vastasi: ”Kahdeksan dollaria ja 30 senttiä.” Sillä hetkellä hän tajusi hävinneensä kiistan.

Jo joulukuussa 1932 valmistui ensimmäinen rakennus. Se oli Radio City Music Hall, viihdehalli, joka on kaikille yhdysvaltalaisille edelleen tuttu.

Kukaan ei enää nauranut Rockefellerille

Rockefeller oli vaikuttunut käydessään Radio City Music Hallissa muutama viikko avajaisten jälkeen.

”Suuri auditorio on kaunis, se on ilo sielulle ja innostavampi kuin olisin luullut”, hän totesi myöhemmin.

Tila oli rakennettu tuolloin muotia olleeseen art deco -tyyliin, joka on tunnusomaista koko Rockefeller Centerille.

Radio City Music Hallin näyttämö oli vuosikymmenet maailman suurin ja hienoin. Sen näyttämön osia nostavan hissijärjestelmän tekniikka julistettiin valtionsalaisuudeksi, ja samanlaista käytettiin laivaston lentotukialuksissa toisessa maailmansodassa.

Orkesterin 75 jäsentä oli sijoitettu suuriin vaunuihin, joita voitiin tarvittaessa siirrellä eri puolille näyttämöaluetta kesken esityksen. Radio City Music Hallissa esitettiin mahtavia show’ita ja suuren luokan elokuvia. Hollywoodin studiot suorastaan kilpailivat pääsystä saliin, sillä ensi-iltajuhlat Rockefeller Centerissä antoivat erityistä loistoa vuoden merkittävimmille elokuvatuotannoille.

Lippujonot olivat pidempiä kuin New Yorkissa oli koskaan nähty. Elokuvien lisäksi upeat joulu- ja pääsiäisesitykset houkuttelivat tuhansia katsojia niin New Yorkista kuin muualtakin maasta.

Radio City Music Hallia alettiin kutsua ”kansakunnan näyttämöksi”, ja vielä 30 vuotta avajaisten jälkeenkin siellä kävi vuosittain kuusi miljoonaa vierasta eli yli tuplasti sen, mitä New Yorkin muissa suosikkikohteissa Empire State Buildingissä, Vapauden patsaassa ja YK:n päämajassa yhteensä.

Myös Rockefeller Plazan luistelukentästä tuli suosittu. RCA-rakennuksen edessä oleva madallettu aukio jäädytettiin luistelijoita varten jo jouluna 1936, ja siitä kehittyi kaupunkilaisten rakastama talviperinne. Kenttä tarjosi newyorkilaisille leppoisan hengähdystauon kiireisestä Manhattanista.

Kukaan ei enää nauranut hankkeelle, ja kesällä 1934 ”Mister Junior” -sketsikin jäi pois revyyn ohjelmistosta.

Saman vuoden marraskuussa arkkitehtialan lehti Architectural Forum yltyi kehumaan Rockefeller Centeriä: ”– – innostava näky newyorkilaisille ja kunniakas monumentti herra Rockefellerille.”

Vuonna 1939 John D. Rockefeller paukutti viimeisen niitin paikoilleen rakennukseen. Sinnikkyydellä, rahalla ja onnella hän oli kääntänyt katastrofaalisen sijoituksen menestykseksi. 

Lisää Historia-julkaisun artikkeleita: 

Top 10: Historian vaikutusvaltaisimmat suvut

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.