Mainos

Erikoisartikkeli: Ristisanatehtävät veivät murhaajan jäljille DDR:ssä – 7-vuotiaan Larsin ruumis löytyi matkalaukusta

Seitsemänvuotias poika katosi kotilähiössään. 14 päivää myöhemmin hänen ruumiinsa löydettiin matkalaukusta. Poliisin tärkein johtolanka olivat laukussa olleet puoliksi ratkotut ristisanatehtävät.

Oli 15. tammikuuta 1981, ja talvi oli kylmimmillään Halle-Neustadtissa eteläisessä DDR:ssä. Hallen Neustadtin lähiössä seitsemänvuotiaan Larsin äiti oli valmistanut illallisen, mutta poikaa ei kuulunut kotiin.

Lars oli lähtenyt kotoaan asunnosta numero 483 muutamia tunteja aikaisemmin mennäkseen elokuviin Kino Treffiin. Elokuva oli päättynyt ajat sitten, mutta poika ei ollut palannut illalliselle, vaikka ruoka-aika oli ollut ja mennyt. Pahat aavistukset hiipivät huolestuneen äidin mieleen – hän tiesi, että jotakin oli pahasti vialla.

Äiti käveli hermostuneesti ympäri asuntoa kelloaan vilkuillen, ja sitten hän alkoi soitella ensimmäistä luokkaa käyvän pojan luokkatovereille. Kukaan ei ollut nähnyt Larsia. Lopulta äiti puki takin päällensä ja lähti pimeään iltaan etsimään poikaansa.

Lumi peitti talojen katot ja jalkakäytävät. Se oli vielä valkoista ja puhdasta, mutta pian se muuttuisi kellanrusehtavaksi happamasta savusta, jota tuprusi tauotta alueen tärkeimmästä työllistäjästä, Leuna-kemiantehtaasta.

Kadut olivat tyhjillään, kauppaliikkeet suljettu ja leikkipaikat autioita. Larsin äiti päätti mennä poliisiasemalle tekemään pojastaan katoamisilmoituksen. Ystävällinen virkamies Halle-Neustadtin kansanpoliisista yritti rauhoitella häntä sanomalla, että useimmat kadoksissa olevat lapset ilmestyivät kyllä kotiin muutaman tunnin kuluessa. Äiti ei kuitenkaan suostunut jättämään asiaa sikseen, ja lopulta poliisi lähetti liikkeelle etsintäpartion.

Poliisi tutki pojan kodin ja Kino Treffin väliset kellarit ja kaikki mahdolliset piilopaikat, joihin lapsi voisi mennä, mutta Larsista ei näkynyt jälkeäkään. Nyt poliisitkin alkoivat huolestua. Yksi heistä lähti viemään hätääntynyttä äitiä aluepoliisiasemalle, joka laittoi liikkeelle virallisen etsintäkuulutuksen.

Koko yön univormu- ja siviilipukuiset poliisit haravoivat Halle-Neustadtia. He kyselivät Larsin kavereilta, lehdenjakajilta, elokuvateatterin työntekijöiltä ja bussinkuljettajilta, olivatko nämä nähneet Larsia, mutta kenelläkään ei ollut tietoa pojan liikkeistä. Hän tuntui kadonneen jäljettömiin. Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ruumis matkalaukussa

Virkavalta teki tilanteesta johtopäätöksensä: Lars oli mahdollisesti joutunut rikoksen uhriksi. Asiaa nimitettiin tutkimaan murhatutkimuskomissio (MUK).

Kokeneen poliisipäällikön Siegfried Schwarzin johdolla koko Neustadtin betonilähiö ja sitä ympäröivät jättömaat tutkittiin tarkasti, elokuvissa kävijöitä kuulusteltiin ja lääkärien vastaanotot ja ensiapuasemat käytiin läpi siltä varalta, että Lars löytyisi sieltä.

Schwarzin epäilyt kohdistuivat pian Larsin alkoholisoituneeseen isään. Larsin vanhemmat olivat eronneet, ja isä asui asuntolassa. Hänellä ei ollut alibia katoamisillalle, mutta poliisilla ei myöskään ollut todisteita häntä vastaan.

Lähes kahden viikon päästä 28. tammikuuta eräs rautatietyöläinen löysi Hallen ja Leipzigin väliseltä rataosuudelta matkalaukun, joka oli ilmeisesti heitetty radanvarteen ohi ajaneesta junasta.

Kun hän avasi laukun, hän löysi sieltä runnellun pojan ruumiin muovisäkkeihin tungettuna. Ruumis toimitettiin kiireesti tutkittavaksi Leipzigin oikeuslääketieteen laitokselle.

Vahvistui, että ruumis kuului kadonneelle Lars Benselle. Ruumiinavauksessa ilmeni, että poikaa oli käytetty seksuaalisesti hyväksi, ja häntä oli isketty rintakehään veitsellä ja lyöty päähän tylpällä esineellä.

Poliisin tekniset tutkijat tutkivat matkalaukun, jossa oli pojan veren tahrimia vaatteita, muovisäkkejä ja sanomalehtiä, jotka murhaaja oli pannut laukkuun imemään uhrista valuvan veren.

Tutkimukset eivät antaneet selviä vihjeitä murhaajasta. Matkalaukku pantiin esille Hallen Centrum-tavarataloon siltä varalta, että joku tunnistaisi sen, mutta viikot kuluivat, eikä kukaan ilmoittautunut. Laukussa olleet muovisäkit osoittautuivat vanutäkkien kääreiksi, mutta kyseisiä täkkejä oli myyty yli tuhat kappaletta, ja niiden ostajia oli mahdotonta enää jäljittää. Niinpä tutkijat keskittyivät verisiin sanomalehtiin.

Kun poliisin tutkijat kävivät lehtiä läpi, he huomasivat, että niissä kaikissa oli osittain ratkaistu ristisanatehtävä. Kaikki oli ratkottu samalla käsialalla, joka oli erikoisuudessaan helposti tunnistettavissa. MUK päätti ryhtyä etsimään murhaajaa käsialan avulla.

Joukko rikostutkijoita, poliisin vapaaehtoisia apujoukkoja ja turvallisuuspoliisi Stasin työntekijöitä lähti Halle-Neustadtiin soittelemaan ovikelloja ja keräämään käsialanäytteitä kaupunginosan noin 100 000 asukkaalta.

Lisäksi viranomaiset järjestivät viattoman tuntuisen paperinkeräyksen, jonka koululaiset ja kommunistisen puolueen nuorisojärjestön nuoret pioneerit toteuttivat. Lapset keräsivät alueen talouksista kaikkiaan 60 tonnia vanhoja lehtiä, jotka poliisi kävi tarkasti läpi tutkien erityisesti ratkottuja ristisanatehtäviä.

Työmäärä oli valtava, mutta työ osoittautui turhaksi, sillä se ei antanut uutta tietoa murhaajasta. Tutkijoille alkoi olla selvää, että tätä rikosta ei selvitettäisi hetkessä. Käsiala johti poliisin rouva G:n jäljille.

Stasi auttoi tutkimuksissa

Viikkoja kului, mutta tutkimus ei tuottanut tuloksia. 27. maaliskuuta kapteeni Schwarz joutui poliisijohdon puhuteltavaksi, sillä DDR:n kommunistisen puolueen SED:n puoluekokous pidettäisiin kolmen kuukauden päästä ja puolue painosti poliisia.

Muodollisesti kokous oli Itä-Saksan yksinvaltaisen puolueen ylin päättävä elin, todellisuudessa sen tehtävänä oli lähinnä pönkittää puolueen johtajan Erich Honeckerin valtaa ja esitellä sosialismin saavutuksia.

SED:n paikallisen osaston johto olisi halunnut nostaa Halle-Neustadtin asuinalueen menestystarinoiden joukkoon. Moderneine työläisten asuntoineen sitä pidettiin mallikaupunkina. Nuoriin pioneereihin kuuluneen pikkupojan murha tahrasi tuota ihannekuvaa pahasti.

Poliisijohto vaati tuloksia, mutta Schwarzilla ei ollut esittää mitään konkreettista. Poliisijohto päätti vaihtaa tutkinnan johtajaksi MUK:n apulaisjohtajan yliluutnantti Adolf Dölingin, yliopistokoulutuksen saaneen poliisin, joka oli perehtynyt käsiala-analyysiin.

Keskusteltuaan puoluejohdon kanssa Döling julkaisi paikallisessa Freiheit-lehdessä helpohkon ristisanatehtävän, jonka oikein ratkoneiden kesken arvottiin 10 markan palkinto. Tuloksena oli lähes 11 000 käsialanäytettä. Stasi aloitti samaan aikaan kattavan tutkinnan ja hankki käsialanäytteitä yritysten henkilöstörekistereistä, Trabant-autoliikkeistä, työnvälitystoimistoista ja postikonttoreista. Kaikkiaan kerättiin yli puoli miljoonaa käsialanäytettä.

Stasi oli kehittämässä uutta tietokoneavusteista käsialantunnistustekniikkaa, ja murhatutkinta oli oiva mahdollisuus uuden tekniikan testaamiseen. Vastaavan laajuista käsialanäytteiden analyysia ei ollut koskaan ennen tehty. Poliisi onnistuikin sen avulla ratkaisemaan monia rikoksia, mutta ei Larsin murhaa. Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Odottamaton läpimurto

Kesään mennessä juttu oli edelleen selvittämättä. SED:n puoluekokous oli ollut ja mennyt, ja rikostutkijat alkoivat menettää toivoaan. He jopa suunnittelivat hankkivansa kirjoitusnäytteen Hallen alueen kaikilta 1,8 miljoonalta asukkaalta. Tehtävään kuluisi aikaa kahdesta kolmeen vuotta, eikä sen tuloksista olisi välttämättä mitään takeita.

Suunnitelmasta luovuttiin, ja sen sijaan päätettiin keskittyä keräämään käsialanäyte niiltä Halle-Neustadtin asukkailta, joilta se oli vielä saamatta. Marraskuussa Dölingin kirjoituspöydälle tuotiin lupaavan tuntuinen käsialanäyte. Käsiala oli sama kuin matkalaukusta löytyneissä sanomalehdissä, siitä ei ollut epäilystäkään.

Döling kuitenkin kehotti riemuitsevia työtovereitaan vielä malttamaan mielensä, sillä käsiala kuului 50-vuotiaalle naiselle, rouva G:lle. Hänellä oli asunto Neu­stadtissa, mutta hän oli kausitöissä lomahotellissa Itä-meren rannalla. Hotellista kerrottiin, että hän oli juuri muutaman päivän lomalla Potsdamissa 20-vuotiaan tyttärensä kanssa.

Döling tunsi läpimurron olevan lähellä. Hän lähti toiveikkaana kolmen kollegansa kanssa ajamaan kohti Potsdamia, jossa hän tapasi yllättyneen rouva G:n.

Rouva kertoi, ettei ollut ollut Halle-Neustadtin asunnossaan sitten tammikuun 11. päivän. Hänen tyttärensäkään ei ollut oleskellut asunnossa, vaan tämä oli lähtenyt töihin hotelliin Thüringer Waldiin vain pari päivää äitinsä lähdön jälkeen.

Tytär kertoi poliisille poikaystävästään Matthiaksesta, joka työskenteli samassa hotellissa talonmiehenä.

18-vuotias Matthias oli myös kotoisin Halle-Neustadtista, jossa hänen vanhempansa asuivat parin korttelin päässä rouva G:n asunnosta. Käydessään kotikaupungissaan Matthias kuitenkin oleskeli usein rouva G:n asunnossa. Tyttären lähdettyä töihinsä 13. tammikuuta Matthias oli jäänyt vielä asuntoon muutamaksi päiväksi.

Palaset loksahtelivat paikalleen, eikä Döling aikaillut. Poliisit lähtivät hakemaan Matthiasta kuulusteltavaksi. Kansanpoliisi haluttiin esittää kansalaisten ystävänä ja turvana.

Murhaaja tunnusti

Matthias asteli kuulusteluhuoneeseen ensin vaiteliaana, mutta kun hän lopulta alkoi puhua, puheesta ei tahtonut tulla loppua. Hän kertoi, että oli kantanut hirvittävää salaisuutta kuukausia eikä enää voinut vaieta.

Döling haetutti Matthiakselle kupillisen kahvia ja kynän, ja tämä alkoi heti kirjoittaa tunnustustaan. Hän kertoi, että oli 15. tammikuuta ajellut ympäri Neustadtia ja sattumalta pannut merkille pikkupojan Kino Treffin ulkopuolella.

Matthias kertoi vieneensä pojan rouva G:n asuntoon, missä hän oli tehnyt pojalle seksuaalista väkivaltaa. Rikoksen tehtyään hän oli joutunut paniikkiin ja alkanut etsiä asetta. Keittiöstä hän olikin löytänyt vasaran, jolla hän oli iskenyt poikaa päähän.

Hän oli pannut pojan kylpyammeeseen ja lyönyt tätä uudelleen, mutta poika oli ollut edelleen hengissä.

Matthias oli hakenut keittiöveitsen ja iskenyt sillä poikaa useita kertoja. Sitten hän oli käärinyt ruumiin muovisäkkeihin ja tunkenut sen asunnosta löytämäänsä matkalaukkuun. Hän oli kiirehtinyt Hallen asemalle ja noussut Leipzigiin menevään junaan. 

Murhaaja vapaalle jalalle

Hallen oikeus totesi Matthiaksen syylliseksi murhaan ja seksuaaliseen väkivallantekoon, ja hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.

Vuonna 1989 Berliinin muuri murtui, ja DDR ja Länsi-Saksa yhdistyivät, jolloin Länsi-Saksan laki alkoi koskea koko maata. Sen mukaan Matthias olisi ikänsä puolesta pitänyt tuomita nuorisotuomioistuimessa, joten hän sai uuden oikeudenkäynnin. Matthias sai nyt teostaan kymmenen vuotta, ja hänet vapautettiin vuonna 1999. Nykyään hän asuu Thüringenissä Saksassa.

Matthiaksen isä tappoi itsensä vuosi murhan jälkeen. Larsin isä kuoli pahasti alkoholisoituneena vuonna 1994. 

Muita Historia-julkaisun artikkeleita:

Korjattu klo 10.29 otsikossa ollut ikä 17 iäksi 7. 

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.