Mainos

Lapsuus pommien keskellä, aikuisuus konfliktinratkaisutyössä – Hussein al-Taeen tie suomalaiseksi rauhanrakentajaksi

Puolet ajastaan Hussein al-Taee on tavallinen työssäkäyvä vantaalainen perheenisä. Toisen puolen hän liikkuu Irakin kriisialueilla ja yrittää rakentaa rauhan edellytyksiä. Martti Ahtisaaren konfliktinratkaisujärjestön CMI:n Irak-asiantuntija tietää omasta lapsuudestaan, millaista on olla pikkupoika pommituksen keskellä ja vaeltaa pakolaisleireiltä toiseen. 

Hussein al-Taee selittää Brysselin pommi-iskun syitä Kymmenen uutisissa 22.3.2016.

– Miksi Pariisin iskuja ei pystytty estämään? Onko odotettavissa uusia iskuja?

Kun jossain räjähtää pommi, CMI:n Irak-asiantuntija Hussein al-Taee nähdään tv-haastatteluissa vastaamassa terrori-iskuja koskeviin kysymyksiin. Al-Taeen kutsumus kriisinhallintaan kumpuaa omista kokemuksista Persianlahden sodan ajalta.

"Niihin pommisuojiin ei edes haluttu"

Hussein al-Taee muutti Suomeen yhdeksänvuotiaana. Kolme vuotta kestänyt matka Irakista pakolaisleirien kautta Suomeen oli raskas ja pelottava, mutta vielä ahdistavampia olivat lapsuusmuistot Najafin pommituksista. 

– Muistan sen edelleen ihan hyvin. Lähellä ei ollut mitään pommisuojia - oli pakko ajatella, että jos se osuu meidän kotiin niin se osuu meidän kotiin, ja me kuollaan. Toisaalta tiedettiin että Saddamin väki piiloutui pommisuojiin, ja niihin iskettiin sellaisilla raketeilla jotka pureutui sinne sisään ja räjähti siellä. Siksi me ei edes haluttu niihin pommisuojiin, Al-Taee muistelee.

– Kun se sireeni tuli, ja siitä se viisi minuuttia sen jälkeen kun pommit iski maahan. Se on muisto, jota en voi koskaan kuvitella unohtavani.

Al-Taee on hetken hiljaa.

– Poikani on nyt yhdeksän ja tyttö kaksi kuukautta, en halua että lapseni kuulevat koskaan sitä ääntä. Sen puolesta minä taistelen.

Asia palaa säännöllisesti mieleen Suomessakin, kiitos hälytintestien

– Itä-Vantaalla meidän edellisen kerrostalon katolla oli sellainen sireeni kun olin ala-aste ikäinen. Siitä tuli aina se sama reaktio - suojaan, pöydän alle, jonnekin, sydämeni pysähtyi. 

"Pommitus loppuu kahden viikon päästä"

 Lähtöpäätös Najafista oli sodasta huolimatta vaikea. Kaikki omaisuus, tuttavat ja kodin jonkinasteinen turva piti jättää ja lähteä kohti täysin arvaamatonta tulevaisuutta. Mukaan sai ottaa laukun, yhden perhettä kohden.

Al-Taee muistaa sen lapsen näkökulmasta.

– Olin kuusivuotias. Minulla oli ihana punainen polkupyörä. Muistan myös pulut jotka isä oli ostanut minulle. En olisi halunnut lähteä. Ne olivat minulle tärkeitä vaikka olinkin lapsi.

– Se tuska, jonka näin isästä ja äidistä. Muistan heidän keskustelunsa sinä varhaisena aamuna. Aurinko nousi joskus kuuden aikaan aamulla, ja isä sanoi - nyt lähdetään.  Äiti kysyi, kuinka pitkäksi aikaa. Isä sanoi, että niin pitkäksi aikaa kunnes pommitukset loppuu. Äiti kysyi, kauanko se kestää. Isä sanoi, että tämä on sotaa, mutta pommitukset loppuvat varmaan kahden viikon päästä, al-Taee muistelee.

Perhe kuvitteli lähtevänsä vain sukulaisten luokse toiseen kaupunkiin. Toisin kävi.

– Meidät laitettiin avolavaan. Sellaiseen mahtuu normaalisti ehkä viisi henkilöä ja jotain lampaita. Me olimme siinä päällekkäin, ehkä viisi perhettä, ja sitten menimme kaupungista toiseen ja taas kaupungista toiseen. Lopulta olimmekin jo Saudi-Arabian rajalla ja lopulta pakolaisleirillä. 

– Vielä sielläkin luulimme, että kohta USA tekee jonkin ratkaisun ja voimme palata. Ei palattu. YK tuli ja rupesi hakemaan ihmisiä pois.

Alkoi kolme vuotta kestänyt pakolaisuus joka päättyi Suomeen, Pirkanmaalle.

Valkeakosken nähtävyys - ulkomaalainen perhe

90-luvun Valkeakoskella irakilaisperhe oli suoranainen nähtävyys.

– Kun me tulimme veljen ja siskojen kanssa Valkeakoskelle, ihmiset tykkäsivät kokeilla meidän mustia hiuksia. Oltiin ala-asteikäisiä. Tytöt kyselivät, kauan heidän pitää olla auringossa, että saavat samanvärisen ihon, al-Taee virnistää, mutta vakavoituu sitten.

– Ei siinä mitään, se oli vielä ihan uutta ja kivaa, mutta siihenkin rupesi kyllästymään, kun meidän perhettä kutsuttiin erilaisiin tapahtumiin, näytille. Paljon ihmisiä oli paikalla. Ideana oli, että tulee kohtaamisia, vältetään ennakkoluuloja, ja sehän ihan toimi! Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, onhan se aika haastavaa mennä sinne lavalle istumaan. Sinulla ei ole siinä mitään kummempaa roolia, istut vaan siinä, mutta ihmiset näkee, että tuossa se nyt on, tuolta se näyttää läheltä, al-Taeeta naurattaa.  

Sunnuntairaportti 28.10.1990 uutisoi pakolaiskriisin kasvaneen Saksassa.  Monet äänenpainot tuovat mieleen nykypäivän keskustelun, vaikka luvut olivatkin hyvin erilaiset kuin nykyään. Suomeen pyrki vuonna 1990 noin kaksi tuhatta pakolaista, Saksaan 200 000.

"Hän on palmu, minä olen kuusi"

Hussein Al-Taee oppi kielen täydellisesti, kävi suomalaiset koulut ja päätyi opiskelemaan automaatiotekniikkaa. Opintojen ohessa hän päätyi kuitenkin usein auttamaan oppositiopolitiikassa vaikuttanutta isäänsä, joka nousi 2000-luvulla Najafin kuvernööriksi. Kiinnostus kriisineuvotteluihin vie voiton ja opiskeluala vaihtuu kansainväliseen politiikkaan ja kauppatieteisiin.

Hussein al-Taee ehti nuorena myös avioitua Irakissa syntyneen ja kasvaneen naisen kanssa, mutta liitto päättyi eroon.

– Sanoin aina, että hän on palmu, minä olen kuusi. Molemmat ovat kyllä puita, mutta kasvaneet ihan erilaisissa olosuhteissa.  Me olimmekin aika erilaisia. Suomalainen nainen on kuitenkin lähempänä elämänkatsomustani, Al-Taee toteaa.

Nykyään Al-Taee elääkin hyvin suomalaista elämää. Silti irakilaisia juuria ei unohda missään.

– Tiedän että suomalaisessa katukuvassa erotun heti. Puhelimessa kuulostan täysin suomalaiselta, mutta kadulla en voi koskaan sulautua täysin muiden joukkoon. Kaikilla on aina jokin ennakkokäsitys siitä, millainen olen. Olen kuitenkin oppinut käyttämään tilaisuuksia positiivisesti hyödyksi, lisäämään ymmärrystä ja murentamaan ennakkoluuloja keskustelemalla.

Sama toistuu myös Irakissa, mutta eri tavalla.

– Siellä näytän tietysti täysin paikalliselta ja puhun kieltä täydellisesti, mutta kun avaan suuni, muutamassa minuutissa huomataan, että et ole täältä, al-Taee hymähtää. 

"Arabimiehenä tehtäväni on käydä tämä keskustelu"

Hussein al-Taeen lapsuudenperheessä ajateltiin monessa asiassa hyvin vapaamielisesti, ja se näkyy lasten asenteissa. Al-Taeen äiti oli itse joutunut jo lapsena osallistumaan perheen elatukseen ja kovaan työhön. Hän kutoi persialaismattoja myyntiin.

– Äiti on halunnut, että meillä kaikilla, sekä tytöillä että pojilla, on samanlaiset edellytykset ja mahdollisuudet, joita hän ei lapsena saanut. Hän halusi, että tytöt käyvät koulua ja heistä tulee itsenäisiä, että he eivät koskaan olisi sellaisessa asemassa, että tarvitsevat jonkun elättämään heidät.

Lähtökohtaisesti Irakin naisten asema onkin itse asiassa ollut paljon parempi kuin monissa Lähi-idän maissa, vaikka parantamisen varaa on rutkasti.

Monilla paikkakunnilla naisia koulutetaan ja kannustetaan opiskelemaan. Esimerkiksi Kufan yliopistossa Islamin tutkimuksen linjalla 90 prosenttia opiskelijoista on tyttöjä. Lääkiksessä tyttöjä ja poikia on yhtä paljon.

– Yleisesti ottaen irakilaiseen kulttuuriin kuuluu, että naisten täytyy päästä kouluun ja luomaan itselleen vaihtoehtoja. Siellä on joskus ollut ihan hyvät edellytykset sille, että nainen ottaa sen, mikä hänelle kuuluu, toteuttamaan potentiaaliaan, al-Taee toteaa.

Irakin nykyinen levoton tilanne kuitenkin käytännössä kannustaa naisia jäämään kotiin. Erityisesti perheellisten naisten energia menee täysin arkipäivän vaikeuksista selviämiseen. Ne jotka nousevat esiin esimerkiksi liike-elämässä tai politiikassa ovat usein perheettömiä. 

– Esimerkiksi naispuolisista parlamenttiedustajista ja maakuntavaikuttajista moni on sinkku.

Irakin parlamentissa on 20 prosentin naiskiintiö. Lain mainitsema määrä on tarkoitettu minimiksi, mutta käytännössä sitä tulkitaan maksimina. Siksi naisia pääsee parlamenttiin tasan viidenneksen verran. 

– Käytännössä irakilainen nainen on kotona kuin kanaemo perheensä ympäröimänä. Vielä ei ole saatu aikaan sellaista tilannetta, että nainen voisi rauhassa istahtaa ja miettiä, mitä muuta voin tähän yhteiskuntaan tuoda kuin tämän. 

Al-Taee korostaa, ettei hän nyt puhu CMI:n edustajana vaan irakilaismiehenä.

– Tämä on sellainen keskustelu, joka minun täytyy muslimina ja arabimiehenä nostaa. Jos minulle sanotaan, että tuolla sorretaan naisia, minun tehtäväni on sanoa että no, luodaan mahdollisuuksia, tarjotaan vaihtoehtoja.  

CMI:n kautta Al-Taee kaipaa naisia lisää mukaan myös rauhanprosesseihin.

– Rauhanprosessi on kestävämpi jos naiset ovat olleet siinä mukana neuvottelemassa alusta saakka. Ongelma on se, että naista pidetään asiantuntijana vain naisia koskevissa asioissa, sellaisissa jotka liittyvät äitiyteen, lapsiin tai naisiin. Se rajoittaa naisten mahdollisuuksia. Tämä on iso ongelma.

Haaveena paluu Irakiin - joskus

Jatkuva työmatkailu Irakiin voi olla vaarallista, ja riskit on tunnettava.

– Olen itse varovainen, tiedän kuviot. Minustahan ei näe päältäpäin, että olen ulkomailta. Suurin riski on kidnappaukset, joiden takana voi olla ihan mafia, joka voisi kiristää. Se ei välttämättä siis ole terrorismia. Toinen uhka on yllätyksellinen - satun vain olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, Al-Taee pohtii.

CMI:llä kuitenkin henkilökunnan turvallisuus on tärkeintä ja riskit arvioidaan tarkkaan.

Yleensä al-Taee liikkuu muiden joukossa, irakilaiseen katukuvaan sulautuen.

– Jos mukana on sinisilmäisiä naisia tai miehiä, silloin meillä on etukäteen tehdyt kuljetusjärjestelyt, al-Taee toteaa. 

Kaikesta huolimatta Hussein al-Taee haaveilee yhä paluusta Irakiin, jos maa vain rauhoittuu.

– Joku kaunis päivä, voin kuvitella totta kai! Sen ei kuitenkaan pidä tuntua perheen kannalta väkinäiseltä. 

Sitä odottaessa al-Taee jatkaa sinnikästä puurtamistaan puoleksi Helsingissä, puoleksi Irakissa. Odotukset ovat varovaisia.

– En mitenkään kuvittele, että pystyn yksin muuttamaan mitään Irakin asioita. En ole naiivi. Mutta tiedän, että sillä työllä, mitä me CMI:ssä tehdään, on merkitystä. Se antaa toivoa, koska alkaa olla jo näyttöä, että me järjestönä pystymme tekemään paljon hyvää. Meillä on kaikki työkalut, edellytykset ja kokemus vaikuttaa. Jos me pystymme vaikuttamaan edes muutaman ihmisen tulevaisuudennäkymiin, jos yksi instituutio olisi vähemmän korruptoitunut, jos yksi prosessi menisi alusta loppuun vähän tehokkaammin ja loisi edellytyksiä kestävälle rauhalle, olisi se ehdottomasti kaiken tämän työn ja riskien arvoista. 

"Mieluummin kuolen Irakissa, kuin makaan puoli vuotta tällä myrkyllisellä patjalla." Näin perusteli mosulilainen turvapaikanhakija paluutaan takaisin epävakaaseen Irakiin. Videolla CMI:n Irak-asiantuntija Hussein al-Taee kertoo, miksi alkuvuonna ennätyksellisen moni turvapaikanhakija on lähtenyt vapaaehtoisesti takaisin Irakiin. 

Osallistu keskusteluun

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.